Kevätkukkoilua

Tampereen keskustassa keväinen päivä oli tavallista kuivempi, mutta karuudessaan kaunis. Tammerkoski tyhjennettiin Hämeensillan remonttitöiden takia kolmeksi vuorokaudeksi.

Merkit ovat varmat: rännit tippuvat vettä, kylätie on kuoppainen kuralieju ja lintulajien määrä vaikuttaa kasvaneen äkkiä merkittävästi. Kevät on täällä! Vielä hetken se taistelee taalven kanssa sään herruudesta, mutta voittaja on jo selvillä.

Aivan hetki sitten oli myös yksi varma kevään merkki, pääsiäinen. Viimeistään munien, pupujen, noitien, kanojen ja virpomisvitsojen väriloisto saa minut heäämään kevääseen. Alan katsoa kotia uudella silmällä. Ikkunoista tulviva aurinko paljastaa likaiset ikkunat ja viikkosiivouksessa kesken jääneen pölyjen pyyhinnän. Ahdistun sotkusta enemmän kuin talvihorroksessa ja haluan kaiken yimääräisen piiloon.

Kevät on myös sitä aikaa, kun talvinopeusrajoitukset tuntuvat toisinaan turhauttavilta. Ajan itse noin 90 km päivässä pelkästään työmatkoja, joten olen kauan sitten löytänyt sisäisen tasapainoni liikenteessä. En jaksa turhista hermostua.

Ajoin taannoin kohti Tamperetta lapseni istuessa takapenkillä. Nopeusrajoitus oli 80 km tunnissa, ja mittarini näytti 85 ja 90:n väliin. Olin kohdassa, jossa oikealta kaistaltä ensin lähtee poistuvien liittymä ja sitten vain hiukan myöhemmin tiehen yhtyy oikealta saapuvien liittymä. Ajan kohdasta ohi päivittäin ja koska jatkan itse suoraan, on usein helpointa ajaa kyseisessä kohdassa vasenta kaistaa liikenteen sujuvoittamiseksi.

Ajaessamme tietä nyt, oli sunnuntai ja liikennettä luonnollisesti arkiaamua vähemmän. Tottumuksesta ja yhden auton vähän ennen poistuvien liittymää ohitettuani ajoin kohdassa totuttuun tapaan. Äkkiä huomasi kuitenkin takanani auto. Auto ajoi hyvin lähellä. Niin lähellä, että seuraavaksi puskurini oli vaarassa. Välittömästi auton huomattuani tarkistin oikean kaistan väistääkseni. Vilkaistuani vielä kerran peruutuspeiliin, näin perässä tulevan auton kuitenkin itse siirtyvä  aivan autoni ilmavirrassa oikealle kaistalle minut ohittaakseen. Välttääkseni kolarin, jäin tietysti vasemmalle. Minut oikealta ohittaessaan kuski päätti tervehtiä minua keskisormella. Suoritus meni sen verran hyvin, että sitä lienee harjoiteltu ennenkin. Vinkiksi kyseiselle kuskille vakuuttavuuden parantamiseksi tahtoisin kuitenki sanoa, että pakkashanskat hiukan vähentävät eleen agressiivisuutta, nahkahansikkaalla saavutettu teho olisi toista maata.

Saattoi olla, että ajoin aavistuksen liian pitkään vasemmalla kaistalla ja hän lienee joutunut hidastamaan vuokseni alamäessä hieman. En kuitankaan voinut olla ihmettelemättä sitä ristiriitaa, että puskurissa kiinni ajaminen, ohittaminen oikealta vaihtaen kaistaa vaarallisen läheltä ja minua huomattavasti reippaampi ylinopeus olivat kuskin mielestä ihan OK. Jopa siinä määrin, että hän katsoi aiheelliseksi harjoittaa sorminäppäryyttään kansainvälisellä käsimerkillä.

Pöyristyksestäni toipuneena jäin pohtimaan, miksi joillekin muiden liikennekäyttäytyminen on niin usein henkilökohtainen loukkaus, kettuiluja ja kiusaamista? Nyt kun kevät koittaa ja tiet sulavat, koitetaan säilyttää rauha myös liikenteessä. Kuivalla asfaltilla kaasujalka on helposti astetta raskaampi, mutta muistetaan että kyydissä on usein  paljon sellaista, mitä mikään raha ei korvaa. Jätetään kevätkukkoilu siis pääsiäisarkarteluihin ja muuttolintujen pongaamiseen. Niistä tulee sitä paitsi hyvä mieli ketutuksen sijaan.

Kevätsisustaminen alkaa meillä pääsiäisestä. Paras tunnelma syntyy, kun kotona näkyy sulavassa sopusoinnussa aikuisten maun mukaiset linjat ja lasten kädenjälki.