Viime syksynä blogaamista aloitellessani kirjoittelin uutta
materiaalia keskimäärin kerran viikossa. Arjen kuorma oli silloinkin aika
tapissa, mutta aikaa kirjoittamiseen kuitenkin löytyi, usein sunnuntaisin
lasten mentyä nukkumaan. Nyt huomaan lipsuneeni kerran kuussa –rytmiin. Se
harmittaa. Kirjoittaminen kun on minulle henkilökohtaisesti keino rentouttaa
rasittuneita aivolohkoja. Kun työelämässä kirjoittamisen aiheet kytkeytyvät
yrityksen ja liiketoiminnan ympyröihin, antaa blogaaminen vapauden kirjoitella
tajunnan virtaa ihan siitä aiheesta, mikä milloinkin tärkeältä tai ajatuksia
herättävältä tuntuu.
Kevät on tuonut tullessaan kaikenlaista puuhaa.
Sunnuntai-illatkin ovat kuluneet aivan muuhun kuin kirjoittamiseen. On ollut menoja ja kivoja juttuja, mutta
energiaa ovat imeneet nekin. Lisäksi erityisesti jälkikasvun pienempi edustaja
on ollut kipeänä tuon tuostakin. Pitkäksi venyvät kirjoitustauot ovat myös
itseään ruokkiva ilmiö. Kuukauden kirjoitusvälin kiriminen kirjoitusflowhun
on vaikeampaa kuin viikon mittaisen tuumaustauon jälkeen.
Pienten lasten äitinä olen tottunut siihen, että yöt kuluvat
välillä pätkissä. Siinä olen kuitenkin onnekas, että kiireinen arki ja stressi
eivät yleensä vie yöuniani. Päinvastoin, väsymys kamppaa vaakatasoon ja nukun
raskaasti turhankin todentuntuisia unia nähden. Kaksi kertaa tämän kevään aikana
olen nähnyt samaa painajaista. Uni on ollut niin elävä, että pystyn
valveillakin palauttamaan sydänalaani unessa kokemani surun ja tuskan.
Molemmilla kerroilla olen unessa tehnyt muuttoa pois nykyisestä kodistamme.
Molemmilla kerroilla olen tuntenut musertavaa varmuutta siitä, että muutto on
suuri virhe, jota en voi enää peruuttaa.
Ensimmäisessä unessa olimme ostaneet vaalean omakotitalon
keskeltä uutta pientaloaluetta. Palvelut lähellä, lyhyempi matka töihin ja
harrastuksiin, paljon lapsiperheitä, ja niin edelleen "järkisyitä" perusteluina muutolle. Unessa pakkasin
lasitavaroitamme laatikkoon itkien. Muistan uuden talon tontin rajautuneen
kuusiaitaa, jota ahdistavampaa kasvillisuutta sai siinä kohtaa hakea. Tuntui
kuin vihreä muuri postimerkin kokoisen tontin ympärillä olisi tehnyt
hengittämisestä hankalaa. Hoin yhtä paljon itselleni kuin miehelleni: tämän ei
kuulu mennä näin!
Toinen uni oli juonen kulultaan samanlainen kuin
ensimmäinen. Tällä kertaa olimme muuttamassa tosi kauniiseen ja persoonalliseen
taloon Nokialla. Talo kuuluu todellisuudessa eräälle ystävälleni, joka unessa
oli muuttamassa meidän taloomme. Tiedän kyseisen ystävän pitävän talomme
tyylistä varsin paljon, joten juoni ei ollut täysin tuulesta temmattu. Hänen talonsa
on omaamme isompi ja jotenkin olin unessa perustellut itselleni vaihdon talon
koolla ja palveluiden läheisyydellä. Tässä unessa kannoin jo laatikoita
ystäväni neliöihin. Yritin vakuuttaa
itselleni, että vaihto oli perusteltu. Olisihan uusi residenssimmekin
superkaunis.
Silmät avattuani minun piti varmistaa, että olin edelleen
omassa kodissamme. Huh, helpotus! Paha mieli väistyi kuitenkin hitaasti, sen
verran voimakkaasti olin untani elänyt. Kovin levollisesta ja palauttavasta
levosta ei siis voinut noina öinä puhua.
Toivuttuani unen aiheuttamista sydämen tykytyksistä olin
lopulta lähinnä huvittunut. Verrattain lyhyessä ajassa maalaisympäristöstämme
on näköjään tullut minulle melkoisen tärkeä paikka, jos toistuva painajaiseni
stressin keskellä on se, että joutuisin muuttamaan täältä pois. Ensimmäisiä
postauksiani lukeneet ehkä muistavat, että arki maalla ei suinkaan ollut
minulle vuosien unelmoinnin täyttymys tai itsestään selvä valinta. Enemmänkin
voidaan puhua hypystä tuntemattomaan. Vieläkin koen olevani aika noviisi näissä
ympyröissä. Juuri siksi oli niin pysäyttävää huomata, että mieli ja sydän ovat
kotona juuri siellä, missä koti on kirjojen ja kansienkin mukaan. Ihanaa!
Tänään tuijotellessani taas seitsemän peuran ruokailevaa ryhmää takapihan pellolla pyykkejä rispustaessani, unet palautuivat mieleeni. Ajattelin, että juuri tällä hetkellä en keksi mitään rentouttavampaa asuinympäristöä kuin sen missä nyt olen. En koskaan väsy katselemaan eleanttien eläinten silhuetteja iltaauringossa tai aamu-usvassa. Se on aina yhtä sykähdyttävää. Vaikka kiire ei vielä hetkeen näytä hellittävän ja vuorostaan vanhempaa lasta on roudattava lääkäriin huomenna, tunnen palautuvani tässä maisemassa. Täällä on tilaa hengittää.
