Onpa edellisestä kirjoituksesta vierähtänyt aikaa! Reipas kuukausi. Aiheita postauksille on pyörinyt päässä paljonkin, mutta tammikuussa sairastelut verottivat kirjoitusenergiaa (ja aikaa) ja tervehtymisen jälkeen on vaivannut kertakaikkinen kirjoitusjumi.
Kuukauteen on mahtunut monia asioita, joista olisi voinut
kirjoittaa, ja osasta varmaan vielä kirjoitankin. Yksi aihe koski havaintojani
naapurivahdista, jonka olen ilokseni huomannut toimivan maaseudulla edelleen.
Vaikka talojen välillä on toisinaan välimatkaakin, laulavat Facebook-ryhmät
ahkerasti havaintoja epäilyttävistä autoista tai oudoista kulkijoista.
Rekisterinumerot on otettu talteen ja havainnoista ilmoitettu välittömästi
poliisille. Pienellä kylällä uudet
kasvot havaitaan nopeasti ja epätavalliseen aikaan liikkuvat kulkijat
rekisteröidään.
Huomasin taannoin toimivani itse samoin. Olin aamulla
lähdössä töihin, kun kotitiellä tukkeena oli pakettiauto. Toinen pakettiauto
ruksutti käynnissä viereisellä parkkipaikalla ja kuskit juttelivat aamun
hämärässä. Kun tiellä olevan auton kuski huomasi minut, oletin hänen väistävän
parkkipaikalle, mutta ei, hän siirsi autoa juuri sen verran, että minä pääsin
livahtamaan parkkipaikan kautta ohitse. Katsoin taustapeiliin ja näin auton
lähtevän ajamaan eteenpäin kotitietämme pitkin.
Jokin kello kilkatti ja varoitusvalo helahti punaiselle
oitis. Koitin sanoa itselleni, että nyt olet vainoharhainen, lopeta. Mutta ei,
pakko oli kirjoittaa kotiin vielä jääneelle miehelle viestiä, että mitäs sinne
tuollaisia autoja tähän aikaan ajelee, selvitäpäs. Hetken päästä sain töihin
ilmoituksen, että luvallisilla ja toivotuilla asioilla olivat, naapuriin oli
tehty kevyttä remonttia. Hymähdin
itsekseni, että vuoden kyttäyspalkinnon ehdokkaat taisivat saada juuri uuden nimen
joukkoonsa, mutta samalla tunsin ylpeyttä siitä, että aito kiinnostus niin omaa
kuin lähellä elävien yksityisyyttä kohtaan nosti päätään.
Lähtökohtaisesti ihmiset välittävät nykyään liian vähän. Tai
siltä ainakin tuntuu. Tosin Olkahisissa äidit pitivät samaan tapaan toisensa
tehokkaasti ajan tasalla juuri Facebookin mammaryhmän kautta, ja
tietotoimistona se oli esimerkiksi kaupungin verkkosivuja huomattavasti
nopeampi. Tyhmyyksiä tehtailleet teinit saatiin tehokkaasti vastuuseen ja
epäilyttävät havainnot raportoitiin sielläkin nopeasti.
Mitä tiiviimpi yhteisö on, sitä enemmän sen jäsenet
välittävät myös toistensa oikeudesta koskemattomuuteen. Niin olen itse kokenut.
Kirjoitin aiemmassa postauksessa, että en suinkaan ajattele omankaan kotiseudun
olevan lintukoto, niin naiivi en sentään ole. Mutta kyllä yhteisestä halusta
suojella kylän turvallisuutta syntyy rintalastaan lämmin olo.
Hyvästä tahdosta huolimatta, eräästä pihasta varastettiin
auto (joka sittemmin onneksi löysi takaisin oikeille omistajilleen).
Ambulanssia on tarvittu. Havaintoja hissun kissun ajavista ajoneuvoista on
tehty (ja raportoitu). Viime viikonloppu kosketti kaikessa mustuudessaan varmasti
myös täkäläisiä yhteensä kolmen alle 20-vuotiaan elämän päättyessä, 1 Nokialla,
2 Sastamalassa. Hulluja rattijuoppoja voisi aivan yhtä hyvin ajaa täälläkin.
Ikäviä, surullisia ja ennen kaikkea turhia julmia asioita tapahtuu joka
paikassa. Valitettavasti.
Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi vieläkin enemmän,
arvostan yhteisöllisyyden tuomaa turvaa ja voimaa. Yhteisesti arvokkaiden
asioiden eteen ollaan valmiita tekemään työtä, uhraamaan aikaa ja näkemään
vaivaa. Ja se on arvokasta. Jotain, josta kannattaa pitää kiinni. Jotain, jonka
opettaa ylpeänä lapsilleen. Jotain, joka ei todellakaan ole itsestään selvää.
