tiistai 10. tammikuuta 2017

Onko yhteisöä ilman aktiivisuutta



 Yhteisö ja yhteisöllisyys ovat käsitteitä, joita olen monessa tekstissä käyttänyt. Osin ehkä juuri siksi, että niiden merkitys omassa elämässä on kasvanut ja konkretisoitunut maalle muuton myötä, olen pannut merkille samojen käsitteiden nousevan esiin työpaikoilla, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ihmisten puheissa yleisemminkin. Myös työni puolesta törmään yhteisöllisyyteen pureutuvaan pohdintaan erityisesti sisäisen viestinnän kehittämisessä. 

Yhteisöllisyys alkoi jossain vaiheessa varsinkin työelämässä lähestyä kirosanaa. Vähintäänkin se löytyi kaikilta yrityskulttuurijargonin bulshit-bingo-listoilta. Toisaalta yhteisöllisyys on jotain mihin työnantajat haluavat panostaa ajatellen sen saavan ihmiset sitoutumaan työpaikkoihin. 

Ajatus asian pohdiskeluun ja tämän tekstin kirjoittamiseen lähti kuitenkin lopulta joulun alla Aamulehden jutusta, jossa pohdittiin Suomalaisen yhteiskunnan tilaa ja muutoksessa olevaa ilmapiiriä. Tampereen Keskustorilla haastateltu Ville Lintusaari totesi jutussa, että yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen voisivat parantaa ilmapiiriä, Minna Merisen mielestä ihmisten pitäisi osata olla avoimempia toisiaan kohtaan. 



Jäin miettimään, mitä se yhteisöllisyys sitten oikein on? Olen päivisin osa työyhteisöäni ja vapaa-ajallani kuulun kyläyhteisöön. Mutta voiko yhteisöä tai yhteisöllisyyttä olla olemassa sellaisenaan vai pitääkö sen eteen tehdä työtä? Onko olemassa yhteisöä tai yhteisöllisyyttä ilman aktiivisuutta?
Lunttasin digitaalisen maailman viisaudenkirjasta ja luotettavasta tiedonlähteestä, Wikipediasta, mitä yhteisöstä sanotaan. Sosiologian määritelmä yhteisöstä kertoo, että sen 

tunnusomaisia piirteitä ovat yhteinen päämäärä ja mielenkiinnon kohde. Lisäksi yhteisöllä on yhteinen päätösvalta sekä yhdessä sovitut säännöt, joiden rajoissa toimitaan. Usein yhteisöihin liittyminen edellyttää hyväksyntää muilta kyseisen yhteisön jäseniltä. Yhteisö tarkoittaa yhdessä asuvaa ihmisryhmää, jossa tehdään työtä yhteiseksi hyväksi. Yhteisön toiminta on usein kaksisuuntaista ja sisältää antamisen ja saamisen periaatteen. Hyvin toimiva yhteisö antaa jäsenilleen enemmän kuin jos jokainen sen jäsen toimisi erikseen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Yhteisössä tehdään työtä yhteisen hyvä eteen. Toisin sanoen jokainen kantaa kortensa kekoon ja tekee oman osansa yhteisen hyvän lisäämiseksi. Työ vaatii aktiivisuutta. Määritelmä kuitenkin laventaa yhteisön käsitettä jatkuessaan:

Yhteisöjä voidaan luokitella niiden keston ja jäsenyyden kiinteyden perusteella. Institutionaalisten yhteisöjen jäsenyys, kuten perheen, kunnan ja valtion, kestää yleensä koko eliniän. Yksilö liittyy niihin syntyessään automaattisesti. Institutionaalisten yhteisön jäsenillä ei useinkaan ole samankaltaisia tavoitteita muiden jäsenten kanssa. Institutionaalisista yhteisöistä erotaan vain harvoin, vaikka tämä onkin teoriassa mahdollista.

Tämä tarkoittaa, että ihminen voi olla jonkin yhteisön jäsen halusi sitä tai ei. Mitäs silloin tapahtuu aktiivisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi? Hmm…. tämähän menee hankalaksi. Määritelmä ottaa kantaa myös vapaaehtoisiin yhteisöihin:

Toiminnalliset työ- tai harrastusyhteisöt eli niin kutsutut leirituliyhteisöt ovat kestoltaan keskipitkiä tai pitkäikäisiä ja luonteeltaan kiinteämpiä kuin institutionaaliset yhteisöt. Niihin liitytään omasta tahdosta ja usein konkreettisen toiminnan myötä. Leirituliyhteisöt kantavat ehkä eniten yhteisö –sanaan liittyviä myönteisiä merkityksiä. Niissä tavataan samanmielisiä, solmitaan ystävyyssuhteita, saadaan tukea ja tarvittaessa myös turvaa. 

Lyhytkestoisimmat yhteisöt saattavat kokoontua vain kerran, minkä jälkeen sen jäsenet häviävät omille teilleen. Näitä niin kutsuttuja narikkayhteisöjä ovat esimerkiksi kulttuuri- ja urheilutapahtumat ja yritysten asiakastilaisuudet. Yhteisön jäsenet eivät ole tapahtuman aikana välttämättä vuorovaikutuksessa, vaan jakavat ainoastaan saman, ainutkertaisen kokemuksen ja kokevat sitä kautta yhteisyyttä. Narikkayhteisöjen merkitys on korostunut nykypäivänä, kun monet kaihtavat pitkäaikaisia sitoumuksia.

Itse en näe yhtä jaettua kokemusta riittävänä perusteena yhteisölle, vaikkakin samaan paikkaan kerääntyminen vaatii omaa aktiivisuutta. En myöskään ole kuulemani, näkemäni ja oppimani perusteella ihan vakuuttunut siitä, että tällaisten ”narikkayhteisöjen” merkitys olisi nykypäivänä korostunut. Oman kokemukseni mukaan ihmiset kaipaavat nimenomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhdessä tekemistä, sitä kuuluisaa me-henkeä. Yksilöllisyyden korostamisen vastapainoksi tarvitaan yhteisöjä joihin kuulua, jotka kiinnittävät meidät osaksi jotakin ja tekevät meistä tarpeellisia palasia osana isompaa kokonaisuutta.

Määritelmän viimeinen argumentti on kuitenkin mielenkiintoinen:

Ennen teollista vallankumousta maaseutuyhteisö ja pikkukaupunkiyhteisö olivat yhteiskunnan perusyhteisöjä paljon kiinteämmässä mielessä kuin 1900-luvulla. Joidenkin tutkijoiden mielestä, esimerkiksi William McNeill, tulevaisuudessa pienyhteisöt tulevat jälleen elintärkeiksi globaalissa maailmassa.

Niin, tulevat elintärkeiksi… Minä luulen, että sen aika alkaa olla viimeistään nyt. Oravanpyörässä on pitkään juostu kovaa sivuilleen vilkuilematta. Nyt opetellaan pysähtymään ja huomaamaan mitä ympärillä tapahtuu. Omaa tarinaansa siitä kertovat esimerkiksi vallalla olevat erilaiset tavat etsiä mielenrauhaa meditaatiosta, mindfulnessista, downshiftaamisesta, ja muista pyrkimyksistä maadoittua, tyhjentää mieltä ja olla tässä ja nyt yhtä oman ympäristönsä kanssa.

Valitettavasti ympärillä tapahtuu paljon ikäviä asioita. Onneksi toki runsaasti myös hyvää. Uskon, että pysähtyminen ja rauhoittuminen saavat ihmiset laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja tuntemaan myötätuntoa toisiaan kohtaan, yhteisöllisyys nostaa päätään. Esimerkiksi tänä vuonna Tampereen HOPE-yhdityksen joululahjakeräyksessä jokaiselle heidän apunsa piirissä olevalle lapselle pystyttiin antamaan toiveena ollut lahja. Joulupuukeräys puolestaan tuotti Pirkanmaalla satoja lahjoja enemmän kuin viime vuonna.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhteisöjä voi olla ilman omaa aktiivisuutta, mutta yhteisöllisyys syntyy tekojen kautta. Yhteisöllisyys on tunne. Tunne siitä, että yhteiset asiat ovat tärkeitä, ja toimimalla aktiivisesti yhteisön yhteisen hyvän eteen saavuttaa samalla myös jotain itselleen tärkeää.

Jos yhteisöllisyyttä kaivataan lisää, se on luotava itse. Sarkolan kaltainen maaseutukylä on eräänlainen yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiset asiat, kuten koulu, päiväkoti, turvallisuus, täällä toimivat elinkeinot ja kylän olemassaolo koetaan tarpeeksi tärkeiksi, jotta aktiivisuutta syntyy. Asioita ollaan valmiita tekemään yhdessä ja niiden toteuttamisesta nähdään konkreettisia hyötyjä. Maaseudulla tällainen toimintatapa on tietysti aina ollut luontainen. 

Laajemmassa mittakaavassa samoja asioita voidaan peilata koko yhteiskuntaan. Koulutus, varhaiskasvatus, kansalaisten turvallisuus, yritystoiminnan mahdollistaminen, työpaikkojen luominen ja säilyttäminen ovat asioita, jotka ovat viime aikoina olleet voimakkaasti politiikan keskiössä. Voisi siis ajatella, että myös kyläyhteisön talkoohenki ja yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys ja aktiivisuus ovat asioita, joita monistamalla voitaisiin koko yhteiskunnan tasolla saada paljon hyvää aikaan. Maaseudun aktiiviset kyläyhteisöt voisivat toimia suunnannäyttäjinä myös laajemmille pyrkimyksille yhteisöllisyyden lisäämiseen. 


Ensi lauantaina 14.1.  kyläyhteisö tekee taas yhdessä, sillä Sarkolan Kylien ja Vahalahden vanhempaintoimikunnan masinoimana järjestetään koulun ympäristössä kyläläisille mahdollisuus kinkunsulatukseen! Koulun ympäristön puustoa ja risukkoa karsitaan siistimmäksi koulua varten ja kaikille mukavammaksi katsella.
Mukaan tarvitaan mahdollisimman paljon väkeä iästä, sukupuolesta ja aiemmasta metsätyöammattitaidosta riippumatta. Risuhommaa riittää kaikille ja lisäksi ammattitaitoiset puun kaatajat ja raivausmiehet ovat tietysti kysyttyä valuuttaa. Tilaisuus järjestetään lauantaina koululla alkaen klo 8:00. Risusavottahenkilöitä voi tulla tekemään urakkaansa pitkin päivää. 

lauantai 7. tammikuuta 2017

Rauhaa uudelle vuodelle




Minulla oli paljon ajatuksia, joista olisin halunnut joulunalusaikaan kirjoittaa. En kirjoittanut. Uuden vuoden kynnykselläkin halusin laittaa ajatukseni tekstin muotoon. En laittanut. Nyt kun marraskuun alussa alkanut sairasteluputki, joulun kiireet ja loppuvuotta kirittänyt superstressi työasioista ovat hieman helpottaneet, virtaa ajatus vihdoin näppäimistön kautta luettavaan muotoon. On ihanaa pitkästä aikaa löytää voimia ja rauhallinen hetkiä kirjoittamiselle.

Joulun alla kylämme sai huippuuutisia. Nokian kaupungin kouluverkko päätettiin säilyttää ennallaan. Se tarkoittaa myös kyläkoulumme säilymistä. Päätös oli kaupunginvaltuustossa yksimielinen ja koulujen tulevaisuutta käsitellään seuraavaksi vuoden 2022 talousarviota päätettäessä syksyllä 2021. Mahtava juttu ja hieno osoitus siitä, että asioihin voidaan vaikuttaa hyvällä argumentoinnilla, tarjoamalla vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ja selvittämällä faktoja. Vaikka päätös toi joulurauhan kouluille ja antoi työrauhan useammaksi vuodeksi, en silti halua ajatella saavutettua tilaa joululahjana. Turvallinen kiusaamaton koulu lähellä kotia on lapsen perusoikeus. Ei hyvästä tahdosta annettu lahja. Hienoa, että myös kuntapäättäjät ovat ymmärtäneet tämän ja sitä toki on syytä juhlistaa. Uusi vuosi on varmasti kaikille meillyttävämpi aloittaa työrauhan vihdoin koittaessa.


Vaikka joulu oli tänä vuonna omalla kohdallani aivan liian lyhyt, ehti siihen liittyä kauniita ja rentouttaviakin hetkiä. Onneksi, sillä välillä tuntui, että joulumieltä oli tänä vuonna mahdoton tavoittaa. Tunne oli jo itsessään masentavaa, sillä olen ehdottomasti jouluihminen, ja nuo kolme päivää kynttilöineen, lahjoineen, koristeineen ja herkkuruokineen ovat yksi vuoden kiistattomista kohokohdista, lämmintä ja kiireetöntä yhdessäoloa läheisten kanssa.

Koko loppuvuottani leimasi kuitenkin stressi. Ja vaikka sen huippu on ehkä taittunut, on se vahvasti läsnä vieläkin. Kun jouluviikolla ajoin pimeässä torstai-illassa uupuneena töistä kotiin, näin läheisellä pellolla pikatien vieressä uudet jouluvalot. Näin jo kaukaa, että pellolle oli ilmestynyt jotain, mitä siellä ei aiemmin ollut. Muutamassa sekunnissa skannasin muistijälkeni, joka kertoi, ettei pellolla siinä kohtaa ollut noin isoa latoa, jonka seiniä valot voisivat koristaa. Kun pääsin kohdalle, tajusin että pellolla lukee traktorin kokoisin ulkotulikirjaimin JOULUILOA.  

Voi kuinka tarpeeseen tuo toivotus tulikaan! Parahdin itkemään yksin autossa ja jälleen kerran tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että vielä on olemassa ihmisiä, jotka haluavat aidosti ilahduttaa muita, vieraita ihmisiä. Ilahduttaen siinä samalla varmasti itseään jotain noin kivaa ja kaunista luodessaan. Jouluiloa, niin, sitä olin todella kaivannut. Joulukuu oli ollut melkoisen iloton. 

Tulin kotiin ja itkunsekaisena selitin miehelleni, kuinka ihanan jutun olin matkalla nähnyt. Jälleen täysin pyytämättä ja yllättäen ihmiset kotiseutuni ympäristöstä olivat tietämättään onnistuneet antamaan minulle juuri sitä, mitä tarvitsin. Hyvää mieltä. Ja se säilyi yli koko joulun. Pienet jutut merkitsevät. Kiitos JOULUILOSTA.

Kuvia tästä Nokian maaseutunuorten upeasta peltotaiteesta löytyy ainakin SarkolanFacebook-ryhmästä.

Vaikka oman jouluilon tavoittamisessa oli haasteita, oli lasten puuhastelua ja jännitystä ihana seurata. Voi kuinka paljon niitä tonttuja näkyikään.

Joulun jälkeen koittivat välipäivät. Perhe jäi vielä isovanhemmille jatkamaan joululomaansa, minä palasin arkeen ja töihin. Vaikka edellisessä postauksessani aavistelin, että stressi ei enää aikaisempien kokemusten opettamana saa minusta niskaotetta, niin vain jouduin toteamaan, että en pysty sille vastaankaan laittamaan. Tietyn rajan yli oli jo menty. Koko joulukuun jyllännyt flunssa äityi sen verran pahaksi, että oli pakko pysähtyä. 

Lääkekaapista tuli etsittyä kaikki tropit ja teetä kului flunssan parantelussa.

Parin päivän lepo teki ihmeitä, ja uutena vuonna pystyin nauttimaan ulkoilusta ja ystävien seurasta. Siirsin tietoisesti pyykkivuoren ja villakoirat tajuntani ulottumattomiin, ja totesin, että kaikki ajallaan. 

Uutena vuonna sain jälleen todeta kuinka mahtavat ulkoilumahdollisuudet lähialueemme tarjoavatkaan. Kävimme molempina päivinä Ellivuoressa. Ensin pulkkailemassa, ja vuoden ensimmäisenä päivänä lapset pääsivät kokeilemaan lasketteluakin. Itse seisoin lähinnä nuorimmaisen päikkärivahtina vaunujen vieressä, mutta ei se iloa vähentänyt. Oli mahtavaa nähdä, kuinka nopeasti lapset oppivat nousemaan hissillä ylös, tulemaan rinnettä alas ja millaisia onnistumisen elämyksiä he siitä saivat. Vain vartin päässä kotoamme oli tämä huippupaikka, jossa seurueemme olisi viihtynyt vaikka koko päivän.

Muutaman harjoituskierros ja sitten rinteeseen.

Uudenvuodenpäivänä lunta tuli juuri sen verran, että kaikkialla oli puhtaanvalkoista ja rinteissä hyvä harjoitella.


Maailmalta kantautuu jatkuvasti surullisia uutisia siitä, kuinka ihmiset tekevät toisilleen pahaa ja siitä kuinka huonossa tilassa luonto ja ympäristö ovat. Vaikka en tosiaankaan elä kuplassa, jossa ajattelisin, ettei omassa lintukodossamme voisi sattua mitään ikävää, tunnen joka tapauksessa nöyrää kiitollisuutta niistä asioista, joita ympäristössämme ja yhteisössämme havaitsen. Aidosta halusta ilahduttaa, aktiivisista pyrkimyksistä kehittää yhteistä kylää elinvoimaisemmaksi, kauniista maisemista, rohkeudesta valita elämätyyli vahvan arvomaailman mukaan, upeista harrastusmahdollisuuksista ja puhtaasta ilmasta hengittää. Yksinkertaisia mutta ei itsestään selviä asioita. 

Huomaan että monissa postauksissani toistuu itku ja liikutuksen tilasta kertominen. Niin tässäkin ja naurahdin tekstiä kirjoittaessani, että vaikutan melkoisen pateettiselta itkupilliltä. Totesin sen kuitenkin johtuvan siitä, että postaukseni käsittelevät usein jotain, mistä olen yllättynyt tai ilahtunut. En malta olla ihmettelemättä ääneen asioita, jotka menevät ihon alle, jotka liikuttavat ja lämmittävät sydänalaa. Vaikka uudenvuodenlupaukset ovat vähän turhia, yhden kuitenkin teen. Lupaan olla kadottamatta tapaani hämmästyä, kummastella, havainnoida ja ihmetellä. Maailmassa on paljon kaunista ja hyvää, pienissä asioissa. Sarkolakin on sellainen. 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Nautiskelua ja napostelua tunnelmavalossa, niihin vanha vuosi on hyvä päättää.