tiistai 2. toukokuuta 2017

Valkeasta vappuaatosta kevätistutuksiin

Vappuna pääsin vihdoin tekemään jotain, mitä olen odottanut kauan. Sain upottaa sormet multaan ja istuttaa kevään ensimmäiset taimet. Voi olla, että ensimmäiset raukat vielä heittävät henkensä, kun jonain yönä unohdan ne Suomen keväiseen pakkasyöhön, mutta ei sillä ole niinkään väliä. Pääasia on toivo kesästä. Pienet vihreät pilkahdukset ja jäästä vapautunut järvi muistuttavat, että  lämpöä on luvassa, vaikka 12 senttiä lunta maassa vappuaaton aamuna olivat kieltämättä pienoinen järkytys.


Koska keli oli kuin jouluna... tai itse asiassa kuin olisin kovasti toivonut sen jouluna olevan, lähdimme perheen kanssa käymään vappuaattona Plantagenissa. Olin luvannut 6-vuotiaalleni oman kasvin. Oi minkä amatööripuutarhurikipinän sieltä saikaan! Kostea lämmin ilma ja kauniit kasvit suorastaan hehkuivat kesäistä elinvoimaa.

Yksi asia, joka asuinympäristössämme rakastan on tila. Olen aiemminkin maininnut, että täällä on tilaa hengittää. Mutta täällä on myös tilaa toteuttaa. Tai olla toteuttamatta. Silloin kun viherpeukut syyhyävät toteuttamaan erilaisia puutarhaunelmia, se on mahdollista. Silloin kun auringonotto tai terassilla hyvästä ruuasta nauttiminen kiinnostaa enemmän, luonto takaa vihreyden ympärillä. Silloin riittää kun pitää nurmikon lyhyenä.

Tila sallii myös sen, että pihaan voi toteuttaa monenlaisia funktioita. Oma puutarhamme takapihalla koostuu isosta terassista, kivikäytäväisestä puolihyötypuutarhasta (joka on oma kokeiluareenani), nurmialueesta jalkapalloa ja hippaa varten sekä toivottavasti tänä vuonna myös lasten omasta alueesta leikkivälineineen. Viimeksi mainittu on projekti, jonka olen itselleni korvamerkinnyt tälle kesälle.

Varmoja kevään merkkejä ovat keinut, yrtit ja tietenkin kärpäset. Lumisesta alusta huolimatta niitä kaikkia oli kevätauringossa lopulta tarjolla. Plantagenista mukaan tarttui myös ensimmäinen tomaattipuska, jolla on ihanan helppo huijata itseään ja vakuuttaa olevansa taitava viherpeukalo. Kun osa sievistä kirsikkatomaateista loistaa punaisena jo kaupassa ja ne voi korjata talteen heti puskan istutettuaan, sitä jotenkin sallii itsensä kokea onnistumisen tunnetta, vaikka itsellä ei ole ollut asiaan osaa eikä arpaa. Ihanaa on vain maistaa kesän olevan ovella.



Isuttamisen lisäksi saan valtavasti aurinkoenergiaa ulkona sisustamisesta. Kesän tultua elämä siirtyy terassille aina kun keli sen sallii. Terassista tulee olohuone ja ruokailutila, loppupihan toimii lastenhuoneena. On kutkuttavaa raahata vanhat pihakalusteet paikoilleen, asetella ruukkuja ja miettiä mitä kasveja niihin tänä vuonna sopisi. On upeaa kävellä pitkin tonttia ja koittaa pongailla uusia oivalluksia ulkotilojen koristamiseksi. Tällä kertaa pienistä kuormalavoista tuli sivupöytä. Viimevuotista mustaa ulkomaalia oli vielä jäljellä ja sitä sivakoin vanhoihin pihakalusteisiin. Terapiasta kävi sekin.



Radiossa käskettii nauttia lämpimistä keleistä nyt, sillä loppuviikosta kuulemma viilenee. En usko! Ainakin sukat jätin tänään avokkaista kotiin. Kesä saa tulla! Mielummin vähälumisena....

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Painajaismainen muutto



Viime syksynä blogaamista aloitellessani kirjoittelin uutta materiaalia keskimäärin kerran viikossa. Arjen kuorma oli silloinkin aika tapissa, mutta aikaa kirjoittamiseen kuitenkin löytyi, usein sunnuntaisin lasten mentyä nukkumaan. Nyt huomaan lipsuneeni kerran kuussa –rytmiin. Se harmittaa. Kirjoittaminen kun on minulle henkilökohtaisesti keino rentouttaa rasittuneita aivolohkoja. Kun työelämässä kirjoittamisen aiheet kytkeytyvät yrityksen ja liiketoiminnan ympyröihin, antaa blogaaminen vapauden kirjoitella tajunnan virtaa ihan siitä aiheesta, mikä milloinkin tärkeältä tai ajatuksia herättävältä tuntuu. 

Kevät on tuonut tullessaan kaikenlaista puuhaa. Sunnuntai-illatkin ovat kuluneet aivan muuhun kuin kirjoittamiseen.  On ollut menoja ja kivoja juttuja, mutta energiaa ovat imeneet nekin. Lisäksi erityisesti jälkikasvun pienempi edustaja on ollut kipeänä tuon tuostakin. Pitkäksi venyvät kirjoitustauot ovat myös itseään ruokkiva ilmiö. Kuukauden kirjoitusvälin kiriminen kirjoitusflowhun on vaikeampaa kuin viikon mittaisen tuumaustauon jälkeen. 

Pienten lasten äitinä olen tottunut siihen, että yöt kuluvat välillä pätkissä. Siinä olen kuitenkin onnekas, että kiireinen arki ja stressi eivät yleensä vie yöuniani. Päinvastoin, väsymys kamppaa vaakatasoon ja nukun raskaasti turhankin todentuntuisia unia nähden. Kaksi kertaa tämän kevään aikana olen nähnyt samaa painajaista. Uni on ollut niin elävä, että pystyn valveillakin palauttamaan sydänalaani unessa kokemani surun ja tuskan. Molemmilla kerroilla olen unessa tehnyt muuttoa pois nykyisestä kodistamme. Molemmilla kerroilla olen tuntenut musertavaa varmuutta siitä, että muutto on suuri virhe, jota en voi enää peruuttaa.

Ensimmäisessä unessa olimme ostaneet vaalean omakotitalon keskeltä uutta pientaloaluetta. Palvelut lähellä, lyhyempi matka töihin ja harrastuksiin, paljon lapsiperheitä, ja niin edelleen "järkisyitä" perusteluina muutolle. Unessa pakkasin lasitavaroitamme laatikkoon itkien. Muistan uuden talon tontin rajautuneen kuusiaitaa, jota ahdistavampaa kasvillisuutta sai siinä kohtaa hakea. Tuntui kuin vihreä muuri postimerkin kokoisen tontin ympärillä olisi tehnyt hengittämisestä hankalaa. Hoin yhtä paljon itselleni kuin miehelleni: tämän ei kuulu mennä näin! 

Toinen uni oli juonen kulultaan samanlainen kuin ensimmäinen. Tällä kertaa olimme muuttamassa tosi kauniiseen ja persoonalliseen taloon Nokialla. Talo kuuluu todellisuudessa eräälle ystävälleni, joka unessa oli muuttamassa meidän taloomme. Tiedän kyseisen ystävän pitävän talomme tyylistä varsin paljon, joten juoni ei ollut täysin tuulesta temmattu. Hänen talonsa on omaamme isompi ja jotenkin olin unessa perustellut itselleni vaihdon talon koolla ja palveluiden läheisyydellä. Tässä unessa kannoin jo laatikoita ystäväni neliöihin.  Yritin vakuuttaa itselleni, että vaihto oli perusteltu. Olisihan uusi residenssimmekin superkaunis. 

Silmät avattuani minun piti varmistaa, että olin edelleen omassa kodissamme. Huh, helpotus! Paha mieli väistyi kuitenkin hitaasti, sen verran voimakkaasti olin untani elänyt. Kovin levollisesta ja palauttavasta levosta ei siis voinut noina öinä puhua. 

Toivuttuani unen aiheuttamista sydämen tykytyksistä olin lopulta lähinnä huvittunut. Verrattain lyhyessä ajassa maalaisympäristöstämme on näköjään tullut minulle melkoisen tärkeä paikka, jos toistuva painajaiseni stressin keskellä on se, että joutuisin muuttamaan täältä pois. Ensimmäisiä postauksiani lukeneet ehkä muistavat, että arki maalla ei suinkaan ollut minulle vuosien unelmoinnin täyttymys tai itsestään selvä valinta. Enemmänkin voidaan puhua hypystä tuntemattomaan. Vieläkin koen olevani aika noviisi näissä ympyröissä. Juuri siksi oli niin pysäyttävää huomata, että mieli ja sydän ovat kotona juuri siellä, missä koti on kirjojen ja kansienkin mukaan.  Ihanaa!

Tänään  tuijotellessani taas seitsemän peuran ruokailevaa ryhmää takapihan pellolla pyykkejä rispustaessani, unet palautuivat mieleeni. Ajattelin, että juuri tällä hetkellä en keksi mitään rentouttavampaa asuinympäristöä kuin sen missä nyt olen. En koskaan väsy katselemaan eleanttien eläinten silhuetteja iltaauringossa tai aamu-usvassa. Se on aina yhtä sykähdyttävää. Vaikka kiire ei vielä hetkeen näytä hellittävän ja vuorostaan vanhempaa lasta on roudattava lääkäriin huomenna, tunnen palautuvani tässä maisemassa. Täällä on tilaa hengittää.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Jääravit olivat elämys!

Oman kylän asioista kirjoittaminen on aina itselle merkityksellistä koskipa aihe faktoja tai omia fiiliksiä. Aivan erityistä ylpeyttä tunnen kuitenkin silloin, kun voin kirjoittaa kyläläisten yhteistyöllä talkoovoimin toteutetusta ponnistuksesta. Tänään järjestetyt jääravit olivat juuri sitä.



En ole koskaan ollut jääraveissa. Itse asiassa en ole koskaan ollut minkäänlaisissa raveissa. Hevosharrastus on rajoittunut muutamaan ratsastuskertaan Sveitsissä, missä isäntäperheeni vuokranantajat omistivat pari hevosta. Harrastus loppui kuitenkin melko lyhyeen valmentajan kannustaessa hepan raviin siitäkin huolimatta, että ilmoitin olevani aivan liian väsynyt. No, lopputuloksena oli yksi itseensä varsin tyytyväinen ja minua ylimielisesti mulkoileva hevonen, sekä yksi maneesin puruilla pehmeähkön pudotuksen tuloksena makaava tyttö. Harrastuksen loppuminen ei toki johtunut hevosesta tai pudotuksesta. Kyllä minulla olisi ollut luonnetta vastata konin omanarvontuntoon, mutta luottamus kouluttajan tilannetajuun oli tipahtanut maanrajaan oman muksahdukseni myötä.

Hivenen ankeista kokemuksistani huolimatta hevoset ovat aina olleet mielestäni uljaita ja kauniita. Ihailen taitoa, jolla toiset pystyvät noiden upeiden mutta suurien eläinten kanssa kommunikoimaan. Sarkolanlahden jäällä meno oli tänään ylvästä katseltavaa. Hevoset ja ohjastajat olivat työpareja. Muutamaa laukalle lähtöä ja radalta ulos ajamista (jotka vain elävöittivät tapahtumaa) lukuun ottamatta työparit tekivät väkevää yhteistyötä.

Raveissa oli yhteensä kuusi lähtöä ja hevosia ohjelmaan oli kirjattu 32 kappaletta. Sarkolan jääravit olivat viralliset harjoitusravit, eikä tapahtumassa missään nimessä ollut kyse vain hevosurheilusta. Lapsille oli tarjolla mönkijäajelua reessä, napakelkkailua ja ikiomat keppihevoslähdöt. Hiukopalaksi sai ostaa makkaraa, lettuja, munkkeja, pullaa, karkkia, kahvia ja pillimehua. Sarkolan Facebook-ryhmästä tietoa lainatakseni: kaikki myytävät tuotteet katosivat katsojien suihin. Makkaraa 100kg, hernekeittoa 200l, lettuja paistettiin yli 60l ja kahviakin kului jokunen pannullinen.

Napakelkka testatttin kriittisten koeajajien taholta jo valmistelupäivänä


Reippaasti toista tuhatta henkeä Sarkolanlahden jäälle kerännyt ulkoilutapahtuma oli kuitenkin ennen kaikkea jälleen yksi osoitus kylän elinvoimaisuudesta ja kyvystä saada asioita tapahtumaan. Päivän fiilis oli huikea! Työksenikin tapahtumajärjestämisen kanssa paljon tekemisissä olevana tunsin hiukan kylmiä väreitä selkäpiissäni, kun tehtäviä ja vastuita alettiin jakaa ja tapahtumaa suunnitella reipas kuukausi ennen H-hetkeä.  Jäätilanteen kehitys oli tietysti yksi tärkeimmistä seikoista, joka vaati tiuhaa seurantaa eikä järjestelyjä voinut toki siitä syystä kovin varhain aloittaa. Siitä huolimatta kuukausi ja rapiat oli minusta melkoisen napakka aikataulu, mutta niin vain kylän puuhamiehet ja -naiset pistivät kasaan mahtavan spektaakkelin.

Tapahtuma ilahdutti monia. Ihan todella. Paitsi tapahtumassa, myös sen jälkimainingeista huokuu ilo, lämpö ja into.  Sarkolan Facebook-ryhmässä tarjolla on paljon kuvamateriaalia. Kommenteista on luettavissa myös järjestäjien puolelta onnellisuus siitä, että paikalle saapui aivan hirmuinen määrä ihmisiä. Myös Aamulehden toimittaja vieraili raveissa. Juttu luettavissa täällä.
Nokian uutisten juttu puolestaan löytyy täältä.
Sää suosi tapahtumaa ja ulkoilukansaa lämmitti kirkas kevätaurinko. Se innoitti myös kuvaajia. 
Esimerkiksi Juha Hartikaisen ottamia kuvia löytyy täältä.

Kaiken kaikkiaan onnistunut päivä. Ja kuten poikani asian kiteytti, "letut olivat tohi hyviä hiällä!"



sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Luonnon oma taidelainaamo

Ei ole vain sanonta, että luonnonläheisyydessä mieli lepää, stressi helpottaa ja verenpaine laskee. Nämä ovat ihan konkreettisia ja todellisia reaktioita, joita luonto, kasvit ja valo saavat kehossamme aikaan. Eipä siis ihme, että jo yhdellä haulla netin syövereistä löytyi sivukaupalla materiaalia luonnon hyvinvointivaikutuksista. Poimin muutaman lainauksen:



Mielenterveystalo on kirjoittanut sivuillaan luonnon vaikutuksesta hyvinvointiin:
"Elinympäristömme vaikuttaa merkittävästi hyvinvointiimme. Tutkimusten mukaan luonnon läheisyys elinympäristössä vähentää sairastavuutta ja lisää onnellisuutta. Useat asiat vaikuttavat siihen, millaisessa ympäristössä viihdymme ja millaisesta ympäristöstä saamme hyvinvointia. Luonnon näkeminen, kokeminen ja aktiivinen luonnossa tekeminen lisäävät tutkimusten mukaan ihmisten hyvinvointia monella tapaa. Luonnosta saatavat hyvinvointivaikutukset tulevat nopeasti ja pysyvät pitkään".

Mielenterveysseuran sivuilta löytyy  artikkeli siitä, kuinka luonto hoivaa kehoa ja mieltä. Siinä kirjoitetaan näin:

"Tutkimuksissa on havaittu, että luonnon hyvinvointihyödyt ovat monen osatekijän summa. Kokemukseen vaikuttavat ympäristön esteettisyys, turvallisuus ja kiinnostavuus, samoin valon määrä, ilmanlaatu, lämpötila ja äänimaisema". 


Kodin Kuvalehdestä puolestaan löytyi kiinnostava artikkeli. Siinä lueteltiin konkreettisa tapoja, joilla luonto hoitaa ihmistä.

"Luonto on tehokas lääke masennukseen ja stressiin. Jo 20 minuuttia metsässä vaikuttaa aivoihisi ja saa sinut paremmalle tuulelle.

Näin luonto hoitaa: 

  •  Muutama minuutti metsässä: verenpaineesi laskee.
  • 20 minuuttia metsässä: tunnet miten mielialasi kohenee.
  • 1 tunti metsässä: tarkkaavaisuutesi paranee.
  • 2 tuntia metsässä: elimistösi puolustuskyky paranee.
  • 60 prosenttia elinympäristöstäsi pitäisi olla luontoa, jotta voisit hyvin.
  • 300 metriä on pisin kävelymatka, joka hyvässä asuinympäristössä on lähimpään metsään tai puistoon.
  • 96 prosenttia suomalaisista määrittelee itsensä luontoihmisiksi".


Myös taiteen ja kulttuurin vaikutus ihmisen terveydelle on tutkimuksissa todistettu tosiasia. Kulttuuria on verrattu jopa liikunnan harrastamiseen. Se saa aikaan fysiologisia muutoksia, rentouttaa ja haastaa mieltä sekä pidentää elinikää.



Maaseutu yhdistää nämä kaksi terveydelle ja hyvinvoinnille tärkeää asiaa, luonnon ja kulttuurin. Tai oikeastaan maaseudun luonto ja rauha suorastaan tuottaa taidetta. Vaikka kasvit eivät vielä nouse maasta eikä ympäristö tarjoa parastaan esteettisestä näkökulmasta tarkasteluna, löytyy kuivista risukoista, jäisiltä pinnoita ja hauraista heinioista melkoisia taideteoksia. On modernia, abtraktia tai esittävää, värikylläistä, seesteistä tai graafista. Kysymys on vain siitä, että malttaa pysähtyä katsomaan.

Minusta on ihanaa asua luonnon taidelainaamon keskellä. Kodissamme on isot ikkunat, joista luonto tulvii sisään. Nyt kun päivät ovat valoisampia pidempään, ehtii kauniista maisemista nauttia arkisinkin töiden jälkeen. Olen huomannut sillä olevan konkreettisia vaikutuksia omaan jaksamiseen ja energiatasoon. Olen pistänyt merkille myös sen, että isot ikkunat auttavat kestämään kurjiakin säitä paremmin. Laajaa elävää maisemataulua on kiva katsella jopa silloin, kun räntää tulee taivaan täydeltä.



Fiilistellessäni tänään jo tulevaa kesää ja odottaessani malttamattomana mahdollisuutta upottaa kädet multaan, kaivoin kameran esiin ja tutkin pihaamme linssin läpi. Asiat joita jäin ihastelemaan, ovat todellakin vain lainassa. Huomenna niitä ei välttämättä enää ole. Jää sulaa, kuolleiden kasvien tilalle kasvaa uusia, maa kuivuu tai sade muokkaa pinnan muotoja. Tilalle on tullut jotain muuta. Juuri nyt, keväällä, muutokset tapahtuvat nopeasti. Kuinka etuoikeutettua onkaan saada nauttia uusista kauniista taideteoksista omassa asuinympäristössään. Se on iso osa hyvinvointia. Taidenäyttelyn voi löytää omasta pihasta.


Kameran kanssa Sarkolan kauniissa ympäristössä kulkevien kannattaa muistaa myös Sarkolan Kylien valokuvauskilpailu, josta löytyy lisätietoa Facebookista.https://www.facebook.com/groups/sarkola/search/?query=valokuvauskilpailu

torstai 23. helmikuuta 2017

Naapurivahti kertoo välittämisestä



Onpa edellisestä kirjoituksesta vierähtänyt aikaa! Reipas kuukausi. Aiheita postauksille on pyörinyt päässä paljonkin, mutta tammikuussa sairastelut verottivat kirjoitusenergiaa (ja aikaa) ja tervehtymisen jälkeen on vaivannut kertakaikkinen kirjoitusjumi.

Kuukauteen on mahtunut monia asioita, joista olisi voinut kirjoittaa, ja osasta varmaan vielä kirjoitankin. Yksi aihe koski havaintojani naapurivahdista, jonka olen ilokseni huomannut toimivan maaseudulla edelleen. Vaikka talojen välillä on toisinaan välimatkaakin, laulavat Facebook-ryhmät ahkerasti havaintoja epäilyttävistä autoista tai oudoista kulkijoista. Rekisterinumerot on otettu talteen ja havainnoista ilmoitettu välittömästi poliisille.  Pienellä kylällä uudet kasvot havaitaan nopeasti ja epätavalliseen aikaan liikkuvat kulkijat rekisteröidään.

Huomasin taannoin toimivani itse samoin. Olin aamulla lähdössä töihin, kun kotitiellä tukkeena oli pakettiauto. Toinen pakettiauto ruksutti käynnissä viereisellä parkkipaikalla ja kuskit juttelivat aamun hämärässä. Kun tiellä olevan auton kuski huomasi minut, oletin hänen väistävän parkkipaikalle, mutta ei, hän siirsi autoa juuri sen verran, että minä pääsin livahtamaan parkkipaikan kautta ohitse. Katsoin taustapeiliin ja näin auton lähtevän ajamaan eteenpäin kotitietämme pitkin. 

Jokin kello kilkatti ja varoitusvalo helahti punaiselle oitis. Koitin sanoa itselleni, että nyt olet vainoharhainen, lopeta. Mutta ei, pakko oli kirjoittaa kotiin vielä jääneelle miehelle viestiä, että mitäs sinne tuollaisia autoja tähän aikaan ajelee, selvitäpäs. Hetken päästä sain töihin ilmoituksen, että luvallisilla ja toivotuilla asioilla olivat, naapuriin oli tehty kevyttä remonttia.  Hymähdin itsekseni, että vuoden kyttäyspalkinnon ehdokkaat taisivat saada juuri uuden nimen joukkoonsa, mutta samalla tunsin ylpeyttä siitä, että aito kiinnostus niin omaa kuin lähellä elävien yksityisyyttä kohtaan nosti päätään. 

Lähtökohtaisesti ihmiset välittävät nykyään liian vähän. Tai siltä ainakin tuntuu. Tosin Olkahisissa äidit pitivät samaan tapaan toisensa tehokkaasti ajan tasalla juuri Facebookin mammaryhmän kautta, ja tietotoimistona se oli esimerkiksi kaupungin verkkosivuja huomattavasti nopeampi. Tyhmyyksiä tehtailleet teinit saatiin tehokkaasti vastuuseen ja epäilyttävät havainnot raportoitiin sielläkin nopeasti. 

Mitä tiiviimpi yhteisö on, sitä enemmän sen jäsenet välittävät myös toistensa oikeudesta koskemattomuuteen. Niin olen itse kokenut. Kirjoitin aiemmassa postauksessa, että en suinkaan ajattele omankaan kotiseudun olevan lintukoto, niin naiivi en sentään ole. Mutta kyllä yhteisestä halusta suojella kylän turvallisuutta syntyy rintalastaan lämmin olo. 

Hyvästä tahdosta huolimatta, eräästä pihasta varastettiin auto (joka sittemmin onneksi löysi takaisin oikeille omistajilleen). Ambulanssia on tarvittu. Havaintoja hissun kissun ajavista ajoneuvoista on tehty (ja raportoitu). Viime viikonloppu kosketti kaikessa mustuudessaan varmasti myös täkäläisiä yhteensä kolmen alle 20-vuotiaan elämän päättyessä, 1 Nokialla, 2 Sastamalassa. Hulluja rattijuoppoja voisi aivan yhtä hyvin ajaa täälläkin. Ikäviä, surullisia ja ennen kaikkea turhia julmia asioita tapahtuu joka paikassa. Valitettavasti. 

Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi vieläkin enemmän, arvostan yhteisöllisyyden tuomaa turvaa ja voimaa. Yhteisesti arvokkaiden asioiden eteen ollaan valmiita tekemään työtä, uhraamaan aikaa ja näkemään vaivaa. Ja se on arvokasta. Jotain, josta kannattaa pitää kiinni. Jotain, jonka opettaa ylpeänä lapsilleen. Jotain, joka ei todellakaan ole itsestään selvää.  
 

tiistai 10. tammikuuta 2017

Onko yhteisöä ilman aktiivisuutta



 Yhteisö ja yhteisöllisyys ovat käsitteitä, joita olen monessa tekstissä käyttänyt. Osin ehkä juuri siksi, että niiden merkitys omassa elämässä on kasvanut ja konkretisoitunut maalle muuton myötä, olen pannut merkille samojen käsitteiden nousevan esiin työpaikoilla, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ihmisten puheissa yleisemminkin. Myös työni puolesta törmään yhteisöllisyyteen pureutuvaan pohdintaan erityisesti sisäisen viestinnän kehittämisessä. 

Yhteisöllisyys alkoi jossain vaiheessa varsinkin työelämässä lähestyä kirosanaa. Vähintäänkin se löytyi kaikilta yrityskulttuurijargonin bulshit-bingo-listoilta. Toisaalta yhteisöllisyys on jotain mihin työnantajat haluavat panostaa ajatellen sen saavan ihmiset sitoutumaan työpaikkoihin. 

Ajatus asian pohdiskeluun ja tämän tekstin kirjoittamiseen lähti kuitenkin lopulta joulun alla Aamulehden jutusta, jossa pohdittiin Suomalaisen yhteiskunnan tilaa ja muutoksessa olevaa ilmapiiriä. Tampereen Keskustorilla haastateltu Ville Lintusaari totesi jutussa, että yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen voisivat parantaa ilmapiiriä, Minna Merisen mielestä ihmisten pitäisi osata olla avoimempia toisiaan kohtaan. 



Jäin miettimään, mitä se yhteisöllisyys sitten oikein on? Olen päivisin osa työyhteisöäni ja vapaa-ajallani kuulun kyläyhteisöön. Mutta voiko yhteisöä tai yhteisöllisyyttä olla olemassa sellaisenaan vai pitääkö sen eteen tehdä työtä? Onko olemassa yhteisöä tai yhteisöllisyyttä ilman aktiivisuutta?
Lunttasin digitaalisen maailman viisaudenkirjasta ja luotettavasta tiedonlähteestä, Wikipediasta, mitä yhteisöstä sanotaan. Sosiologian määritelmä yhteisöstä kertoo, että sen 

tunnusomaisia piirteitä ovat yhteinen päämäärä ja mielenkiinnon kohde. Lisäksi yhteisöllä on yhteinen päätösvalta sekä yhdessä sovitut säännöt, joiden rajoissa toimitaan. Usein yhteisöihin liittyminen edellyttää hyväksyntää muilta kyseisen yhteisön jäseniltä. Yhteisö tarkoittaa yhdessä asuvaa ihmisryhmää, jossa tehdään työtä yhteiseksi hyväksi. Yhteisön toiminta on usein kaksisuuntaista ja sisältää antamisen ja saamisen periaatteen. Hyvin toimiva yhteisö antaa jäsenilleen enemmän kuin jos jokainen sen jäsen toimisi erikseen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Yhteisössä tehdään työtä yhteisen hyvä eteen. Toisin sanoen jokainen kantaa kortensa kekoon ja tekee oman osansa yhteisen hyvän lisäämiseksi. Työ vaatii aktiivisuutta. Määritelmä kuitenkin laventaa yhteisön käsitettä jatkuessaan:

Yhteisöjä voidaan luokitella niiden keston ja jäsenyyden kiinteyden perusteella. Institutionaalisten yhteisöjen jäsenyys, kuten perheen, kunnan ja valtion, kestää yleensä koko eliniän. Yksilö liittyy niihin syntyessään automaattisesti. Institutionaalisten yhteisön jäsenillä ei useinkaan ole samankaltaisia tavoitteita muiden jäsenten kanssa. Institutionaalisista yhteisöistä erotaan vain harvoin, vaikka tämä onkin teoriassa mahdollista.

Tämä tarkoittaa, että ihminen voi olla jonkin yhteisön jäsen halusi sitä tai ei. Mitäs silloin tapahtuu aktiivisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi? Hmm…. tämähän menee hankalaksi. Määritelmä ottaa kantaa myös vapaaehtoisiin yhteisöihin:

Toiminnalliset työ- tai harrastusyhteisöt eli niin kutsutut leirituliyhteisöt ovat kestoltaan keskipitkiä tai pitkäikäisiä ja luonteeltaan kiinteämpiä kuin institutionaaliset yhteisöt. Niihin liitytään omasta tahdosta ja usein konkreettisen toiminnan myötä. Leirituliyhteisöt kantavat ehkä eniten yhteisö –sanaan liittyviä myönteisiä merkityksiä. Niissä tavataan samanmielisiä, solmitaan ystävyyssuhteita, saadaan tukea ja tarvittaessa myös turvaa. 

Lyhytkestoisimmat yhteisöt saattavat kokoontua vain kerran, minkä jälkeen sen jäsenet häviävät omille teilleen. Näitä niin kutsuttuja narikkayhteisöjä ovat esimerkiksi kulttuuri- ja urheilutapahtumat ja yritysten asiakastilaisuudet. Yhteisön jäsenet eivät ole tapahtuman aikana välttämättä vuorovaikutuksessa, vaan jakavat ainoastaan saman, ainutkertaisen kokemuksen ja kokevat sitä kautta yhteisyyttä. Narikkayhteisöjen merkitys on korostunut nykypäivänä, kun monet kaihtavat pitkäaikaisia sitoumuksia.

Itse en näe yhtä jaettua kokemusta riittävänä perusteena yhteisölle, vaikkakin samaan paikkaan kerääntyminen vaatii omaa aktiivisuutta. En myöskään ole kuulemani, näkemäni ja oppimani perusteella ihan vakuuttunut siitä, että tällaisten ”narikkayhteisöjen” merkitys olisi nykypäivänä korostunut. Oman kokemukseni mukaan ihmiset kaipaavat nimenomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhdessä tekemistä, sitä kuuluisaa me-henkeä. Yksilöllisyyden korostamisen vastapainoksi tarvitaan yhteisöjä joihin kuulua, jotka kiinnittävät meidät osaksi jotakin ja tekevät meistä tarpeellisia palasia osana isompaa kokonaisuutta.

Määritelmän viimeinen argumentti on kuitenkin mielenkiintoinen:

Ennen teollista vallankumousta maaseutuyhteisö ja pikkukaupunkiyhteisö olivat yhteiskunnan perusyhteisöjä paljon kiinteämmässä mielessä kuin 1900-luvulla. Joidenkin tutkijoiden mielestä, esimerkiksi William McNeill, tulevaisuudessa pienyhteisöt tulevat jälleen elintärkeiksi globaalissa maailmassa.

Niin, tulevat elintärkeiksi… Minä luulen, että sen aika alkaa olla viimeistään nyt. Oravanpyörässä on pitkään juostu kovaa sivuilleen vilkuilematta. Nyt opetellaan pysähtymään ja huomaamaan mitä ympärillä tapahtuu. Omaa tarinaansa siitä kertovat esimerkiksi vallalla olevat erilaiset tavat etsiä mielenrauhaa meditaatiosta, mindfulnessista, downshiftaamisesta, ja muista pyrkimyksistä maadoittua, tyhjentää mieltä ja olla tässä ja nyt yhtä oman ympäristönsä kanssa.

Valitettavasti ympärillä tapahtuu paljon ikäviä asioita. Onneksi toki runsaasti myös hyvää. Uskon, että pysähtyminen ja rauhoittuminen saavat ihmiset laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja tuntemaan myötätuntoa toisiaan kohtaan, yhteisöllisyys nostaa päätään. Esimerkiksi tänä vuonna Tampereen HOPE-yhdityksen joululahjakeräyksessä jokaiselle heidän apunsa piirissä olevalle lapselle pystyttiin antamaan toiveena ollut lahja. Joulupuukeräys puolestaan tuotti Pirkanmaalla satoja lahjoja enemmän kuin viime vuonna.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhteisöjä voi olla ilman omaa aktiivisuutta, mutta yhteisöllisyys syntyy tekojen kautta. Yhteisöllisyys on tunne. Tunne siitä, että yhteiset asiat ovat tärkeitä, ja toimimalla aktiivisesti yhteisön yhteisen hyvän eteen saavuttaa samalla myös jotain itselleen tärkeää.

Jos yhteisöllisyyttä kaivataan lisää, se on luotava itse. Sarkolan kaltainen maaseutukylä on eräänlainen yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiset asiat, kuten koulu, päiväkoti, turvallisuus, täällä toimivat elinkeinot ja kylän olemassaolo koetaan tarpeeksi tärkeiksi, jotta aktiivisuutta syntyy. Asioita ollaan valmiita tekemään yhdessä ja niiden toteuttamisesta nähdään konkreettisia hyötyjä. Maaseudulla tällainen toimintatapa on tietysti aina ollut luontainen. 

Laajemmassa mittakaavassa samoja asioita voidaan peilata koko yhteiskuntaan. Koulutus, varhaiskasvatus, kansalaisten turvallisuus, yritystoiminnan mahdollistaminen, työpaikkojen luominen ja säilyttäminen ovat asioita, jotka ovat viime aikoina olleet voimakkaasti politiikan keskiössä. Voisi siis ajatella, että myös kyläyhteisön talkoohenki ja yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys ja aktiivisuus ovat asioita, joita monistamalla voitaisiin koko yhteiskunnan tasolla saada paljon hyvää aikaan. Maaseudun aktiiviset kyläyhteisöt voisivat toimia suunnannäyttäjinä myös laajemmille pyrkimyksille yhteisöllisyyden lisäämiseen. 


Ensi lauantaina 14.1.  kyläyhteisö tekee taas yhdessä, sillä Sarkolan Kylien ja Vahalahden vanhempaintoimikunnan masinoimana järjestetään koulun ympäristössä kyläläisille mahdollisuus kinkunsulatukseen! Koulun ympäristön puustoa ja risukkoa karsitaan siistimmäksi koulua varten ja kaikille mukavammaksi katsella.
Mukaan tarvitaan mahdollisimman paljon väkeä iästä, sukupuolesta ja aiemmasta metsätyöammattitaidosta riippumatta. Risuhommaa riittää kaikille ja lisäksi ammattitaitoiset puun kaatajat ja raivausmiehet ovat tietysti kysyttyä valuuttaa. Tilaisuus järjestetään lauantaina koululla alkaen klo 8:00. Risusavottahenkilöitä voi tulla tekemään urakkaansa pitkin päivää. 

lauantai 7. tammikuuta 2017

Rauhaa uudelle vuodelle




Minulla oli paljon ajatuksia, joista olisin halunnut joulunalusaikaan kirjoittaa. En kirjoittanut. Uuden vuoden kynnykselläkin halusin laittaa ajatukseni tekstin muotoon. En laittanut. Nyt kun marraskuun alussa alkanut sairasteluputki, joulun kiireet ja loppuvuotta kirittänyt superstressi työasioista ovat hieman helpottaneet, virtaa ajatus vihdoin näppäimistön kautta luettavaan muotoon. On ihanaa pitkästä aikaa löytää voimia ja rauhallinen hetkiä kirjoittamiselle.

Joulun alla kylämme sai huippuuutisia. Nokian kaupungin kouluverkko päätettiin säilyttää ennallaan. Se tarkoittaa myös kyläkoulumme säilymistä. Päätös oli kaupunginvaltuustossa yksimielinen ja koulujen tulevaisuutta käsitellään seuraavaksi vuoden 2022 talousarviota päätettäessä syksyllä 2021. Mahtava juttu ja hieno osoitus siitä, että asioihin voidaan vaikuttaa hyvällä argumentoinnilla, tarjoamalla vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ja selvittämällä faktoja. Vaikka päätös toi joulurauhan kouluille ja antoi työrauhan useammaksi vuodeksi, en silti halua ajatella saavutettua tilaa joululahjana. Turvallinen kiusaamaton koulu lähellä kotia on lapsen perusoikeus. Ei hyvästä tahdosta annettu lahja. Hienoa, että myös kuntapäättäjät ovat ymmärtäneet tämän ja sitä toki on syytä juhlistaa. Uusi vuosi on varmasti kaikille meillyttävämpi aloittaa työrauhan vihdoin koittaessa.


Vaikka joulu oli tänä vuonna omalla kohdallani aivan liian lyhyt, ehti siihen liittyä kauniita ja rentouttaviakin hetkiä. Onneksi, sillä välillä tuntui, että joulumieltä oli tänä vuonna mahdoton tavoittaa. Tunne oli jo itsessään masentavaa, sillä olen ehdottomasti jouluihminen, ja nuo kolme päivää kynttilöineen, lahjoineen, koristeineen ja herkkuruokineen ovat yksi vuoden kiistattomista kohokohdista, lämmintä ja kiireetöntä yhdessäoloa läheisten kanssa.

Koko loppuvuottani leimasi kuitenkin stressi. Ja vaikka sen huippu on ehkä taittunut, on se vahvasti läsnä vieläkin. Kun jouluviikolla ajoin pimeässä torstai-illassa uupuneena töistä kotiin, näin läheisellä pellolla pikatien vieressä uudet jouluvalot. Näin jo kaukaa, että pellolle oli ilmestynyt jotain, mitä siellä ei aiemmin ollut. Muutamassa sekunnissa skannasin muistijälkeni, joka kertoi, ettei pellolla siinä kohtaa ollut noin isoa latoa, jonka seiniä valot voisivat koristaa. Kun pääsin kohdalle, tajusin että pellolla lukee traktorin kokoisin ulkotulikirjaimin JOULUILOA.  

Voi kuinka tarpeeseen tuo toivotus tulikaan! Parahdin itkemään yksin autossa ja jälleen kerran tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että vielä on olemassa ihmisiä, jotka haluavat aidosti ilahduttaa muita, vieraita ihmisiä. Ilahduttaen siinä samalla varmasti itseään jotain noin kivaa ja kaunista luodessaan. Jouluiloa, niin, sitä olin todella kaivannut. Joulukuu oli ollut melkoisen iloton. 

Tulin kotiin ja itkunsekaisena selitin miehelleni, kuinka ihanan jutun olin matkalla nähnyt. Jälleen täysin pyytämättä ja yllättäen ihmiset kotiseutuni ympäristöstä olivat tietämättään onnistuneet antamaan minulle juuri sitä, mitä tarvitsin. Hyvää mieltä. Ja se säilyi yli koko joulun. Pienet jutut merkitsevät. Kiitos JOULUILOSTA.

Kuvia tästä Nokian maaseutunuorten upeasta peltotaiteesta löytyy ainakin SarkolanFacebook-ryhmästä.

Vaikka oman jouluilon tavoittamisessa oli haasteita, oli lasten puuhastelua ja jännitystä ihana seurata. Voi kuinka paljon niitä tonttuja näkyikään.

Joulun jälkeen koittivat välipäivät. Perhe jäi vielä isovanhemmille jatkamaan joululomaansa, minä palasin arkeen ja töihin. Vaikka edellisessä postauksessani aavistelin, että stressi ei enää aikaisempien kokemusten opettamana saa minusta niskaotetta, niin vain jouduin toteamaan, että en pysty sille vastaankaan laittamaan. Tietyn rajan yli oli jo menty. Koko joulukuun jyllännyt flunssa äityi sen verran pahaksi, että oli pakko pysähtyä. 

Lääkekaapista tuli etsittyä kaikki tropit ja teetä kului flunssan parantelussa.

Parin päivän lepo teki ihmeitä, ja uutena vuonna pystyin nauttimaan ulkoilusta ja ystävien seurasta. Siirsin tietoisesti pyykkivuoren ja villakoirat tajuntani ulottumattomiin, ja totesin, että kaikki ajallaan. 

Uutena vuonna sain jälleen todeta kuinka mahtavat ulkoilumahdollisuudet lähialueemme tarjoavatkaan. Kävimme molempina päivinä Ellivuoressa. Ensin pulkkailemassa, ja vuoden ensimmäisenä päivänä lapset pääsivät kokeilemaan lasketteluakin. Itse seisoin lähinnä nuorimmaisen päikkärivahtina vaunujen vieressä, mutta ei se iloa vähentänyt. Oli mahtavaa nähdä, kuinka nopeasti lapset oppivat nousemaan hissillä ylös, tulemaan rinnettä alas ja millaisia onnistumisen elämyksiä he siitä saivat. Vain vartin päässä kotoamme oli tämä huippupaikka, jossa seurueemme olisi viihtynyt vaikka koko päivän.

Muutaman harjoituskierros ja sitten rinteeseen.

Uudenvuodenpäivänä lunta tuli juuri sen verran, että kaikkialla oli puhtaanvalkoista ja rinteissä hyvä harjoitella.


Maailmalta kantautuu jatkuvasti surullisia uutisia siitä, kuinka ihmiset tekevät toisilleen pahaa ja siitä kuinka huonossa tilassa luonto ja ympäristö ovat. Vaikka en tosiaankaan elä kuplassa, jossa ajattelisin, ettei omassa lintukodossamme voisi sattua mitään ikävää, tunnen joka tapauksessa nöyrää kiitollisuutta niistä asioista, joita ympäristössämme ja yhteisössämme havaitsen. Aidosta halusta ilahduttaa, aktiivisista pyrkimyksistä kehittää yhteistä kylää elinvoimaisemmaksi, kauniista maisemista, rohkeudesta valita elämätyyli vahvan arvomaailman mukaan, upeista harrastusmahdollisuuksista ja puhtaasta ilmasta hengittää. Yksinkertaisia mutta ei itsestään selviä asioita. 

Huomaan että monissa postauksissani toistuu itku ja liikutuksen tilasta kertominen. Niin tässäkin ja naurahdin tekstiä kirjoittaessani, että vaikutan melkoisen pateettiselta itkupilliltä. Totesin sen kuitenkin johtuvan siitä, että postaukseni käsittelevät usein jotain, mistä olen yllättynyt tai ilahtunut. En malta olla ihmettelemättä ääneen asioita, jotka menevät ihon alle, jotka liikuttavat ja lämmittävät sydänalaa. Vaikka uudenvuodenlupaukset ovat vähän turhia, yhden kuitenkin teen. Lupaan olla kadottamatta tapaani hämmästyä, kummastella, havainnoida ja ihmetellä. Maailmassa on paljon kaunista ja hyvää, pienissä asioissa. Sarkolakin on sellainen. 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Nautiskelua ja napostelua tunnelmavalossa, niihin vanha vuosi on hyvä päättää.