Eilen juhlittiin Suomen itsenäisyyspäivää. Se on tärkeä
juhla, johon monilla perheillä liittyy perinteitä. Niin kauan kuin muistan,
perheemme itsenäisyyspäivään on kuulunut olennaisena osana joulupiparien
leipominen ja illalla tietenkin Linnan juhlien seuraaminen. Tänä vuonna poikkesimme
perinteistä hieman ja piparit leivottiin jo viikonloppuna. Eilinen kului
poikkeuksellisesti rakkaiden ystävien seurassa ulkoillen ja illalla kävimme
Tampereella katsomassa ilotulituksen.
Kotiin tultuamme avasin TV:n ja istahdin sohvalle arvioimaan
Saulin ja Jennin vieraiden iltapukuloistoa. Mieleenpainuvin ja pysäyttävin
kohta lähetyksessä oli kuitenkin 100-vuotiaan veteraanin, Tauno Hämäläisen
haastattelu. Haastattelija kysyi vetreältä, viuluja harrastuksekseen
rakentavalta mieheltä siitä, mistä suomalaisten sotilaiden vahvuus rintamalla
löytyi, vaikka vastapuolella vaikutti olevan melkoinen ylivoima. Hämäläisen vastaus
pysäytti. Hän totesi, että taustalla oli kansakoulu.
Kun koulussa oli kasvettu yhteen, aikaa vietettiin yhdessä
muutoinkin. Kun sota alkoi, rintamalla oltiin tuttujen saman kylän poikien ja
tyttöjen kanssa. Hämäläinen kertoo, että kaikki ymmärsivät käyvän hyvin
huonosti, jos nyt ei taisteltaisi. Nuoret ymmärsivät miten paljon oli
menetettävää.
Toivon kaikesta sydämestäni, ettei Suomen ja suomalaisten
tarvitse koskaan enää kokea sotaa. Toivoisin ettei kenenkään tässä maailmassa
tarvitsisi. En kuitenkaan voinut olla tuntematta kevyttä liikutusta ja pientä
pompahdusta sydämen kohdalla nöyrän veteraanin puhuessa kylän lasten ja nuorten
yhteisöllisyyden merkityksestä vaikeista ajoista selviämiseen. Taistelutahto
kumpuaa yhteisesti tärkeiden asioiden puolustamisesta. Olemme valmiita näkemään vaivaa sen eteen, mikä meille on merkityksellistä.
Vaihdoimme mieheni kanssa sanattoman katseen kuunnellessamme
veteraani Hämäläisen sanoja. Emme voineet välttyä ajattelemasta tänä syksynä
niin voimakkaasti esillä ollutta kyläkouluamme Vahalahdessa. Koulun
säilyttämiselle on olemassa sekä taloudellisia, eettisiä että historiallisia
perusteita, mutta vähintään yhtä painavia säilyttämistä puoltavia tekijöitä
ovat arvoperusteiset argumentit.
Kyläkoulu edustaa sellaista arvopohjaa, joka opettaa
lapsille yhteisöllisyyttä, auttamista ja toisten huomioon ottamista ikään,
kokoon, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta. Sitä mikä on tärkeää
ja minkä eteen kannattaa nähdä vaivaa. Sitä minkä puolesta on jopa sodittu ja
minkä voimalla on saavutettu maan itsenäisyys. Näen että kyläkoulun
mahdollistamassa arjessa piilee vastavoima sille välinpitämättömyydelle,
itsekeskeisyydelle ja näköalattomuudelle, joka tuntuu olevan vallalla oleva
trendi. Vai mistä luulette johtuvan kampanjat, joissa mitataan ihmisten kykyä
välittää; itkua tyhjistä lastenrattaista, kadulla makaava henkilö laskemassa
kuinka moni pysähtyy tai mies puistonpenkillä seteleiden kanssa katsomassa,
kuinka moni huomauttaa rahojen kohta lentävän taivaan tuuliin.
Kyläyhteisössä jokainen on tärkeä osa kokonaisuutta. Kun sen
oppii oman kokemuksen kautta jo lapsena, on opilla kauaskantoisia vaikutuksia.
Olen taannoin kirjoittanut lasten omasta yhteisöstä kylällämme. Olen siis päässyt jo omakohtaisesti näkemään, millainen ilmiö kylän
yhteishenki on. Uskon että se on yksi arvokkaimmista asioista, joita lapseni
voivat oppia. Sitä oppia ei saa kirjoista eikä sitä saavuteta digitalisoimalla opetusohjelmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti