Pelko pois – ajatuksia siitä, mitkä asiat askarruttivat maalle muuttamisessa

Vuosi sitten näihin aikoihin ilahdutin itseäni Maalla-lehden irtonumerolla. Olimme juuri muuttaneet Sarkolaan ja maalla asuvan identiteetti alkoi vasta rakentua. Ystävissäni herätti hieman hilpeyttä heidän huomatessaan sisustuslehtipinoni päällimmäisenä painoksena uutta kotiseutua aiheineen syleilevän lehden. Pakko myöntää, että olin itsekin ostanut lehden hymyssä suin. Mielessäni myllersi non-stoppina kysymys: onko tässä mitään järkeä?

Joulun alla minulle on tapana ostaa vähintään yksi joululehti. Olen jouluihminen, ja kauniit tunnelmalliset kuvat, jutut ja ideat saavat joulufiiliksen virittäytymään olipa maassa sitten lunta tai ei. Ostamani Maalla-lehden julkaisu oli ilmeisesti onnistunut vetoamaan ajatusmaailmaani, sillä tänä vuonna huomasin tarttuvani kyseisen lehden joulunumeroon.

En ollut päässyt kuin pääkirjoitukseen saakka, kun pystyin samaistumaan lehden sivuilla juoksevaan tekstiin. Toimituspäällikkö Annina Pennosen pääkirjoitus alkoi sanoilla ”onko minusta maalla asujaksi?

Samainen kysymys pyöri päässäni varsin pitkään vielä muuttomme jälkeenkin. Samoin kuin Pennonen kertoi 9 vuotta sitten ahdistuneensa ajatelleessaan pitkiä työmatkoja, kaamoksen pimeyttä ja kaupungin houkutusten vaihtumista kasvimaan kitkemiseen, minäkin seilasin pitkään tunnelmasta toiseen etsiessäni tasapainoa arjen organisointiin. Jaksanko ajaa kilometreissä mitattuna pitkää työmatkaa, vieläpä peuroja ja hirviä vilisevällä alueella? Miten kävisi harrastusten, joista niin kovasti nautin ja jotka olivat sitä tärkeää omaa aikaa? Entäs lapset, mitäs jos kylältä ei löydy kivoja kavereita ja me vanhemmat väsymme toimimaan takseina illasta toiseen? Entä mitä tapahtuu, jos me huomaammekin viihtyvämme maalla, mutta lapset alkavat vihaamaan meitä teini-ikäisinä? Kuulin jo mielessäni teiniangstiset riidat siitä, miksi hel%#¤”*ssä olemme raahanneet heidät tänne korpeen!

Kuten tästä voi päätellä, sai asia mielessäni välillä hieman turhan massiiviset mittasuhteet. Päällimmäisenä oli kuitenkin pelko. Halusin niin kovin meidän löytävän paikkamme täältä. Halusin koko perheen viihtyvät. Entä jos niin ei kävisikään? 

Viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta pelko väheni. Näin kuinka lapset nauttivat olostaan ja halusivat ulos touhuamaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Huomasin, kuinka tunsin itseni rentoutuneemmaksi kuin ennen päästessäni suunnittelemaan pihaa ja saatoin päästää irti siitä hauskasta mutta valtavasti voimavaroja vievästä tulevaisuuden suunnittelusta, jota olin harrastanut jo monta vuotta. Olimme käyneet katsomassa monta kymmentä taloa ja yrittäneet kuvitelmissamme istuttaa elämäämme mitä erilaisimpiin neliöihin ja seutuihin. 

Aloin päästää pelon tilalle rauhan. Marraskuun viimeisenä viikonloppuna tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun muuttoporukka kantoi tavaroitamme kynnyksen yli. Oikeastaan vasta silloin uskalsin todella päästää pelon menemään. Se ei jäänyt aikailemaan vaan kiiruhti jo toisaalle. Se oli ollut valmis poistumaan jo tovin.

Nyt vuoden ajan Sarkolalaisena itseäni nimittäen, oli hyvä aika listata ne päällimmäiset pelot, jotka vuosi sitten kaihersivat. Osa niistä naurattaa nyt, mutta monet ovat varmasti myös sellaisia, joita muutkin maaseudun rauhasta haaveilevat pohtivat.

1. Onko kotimme liian kaukana kaikesta?

Ei ole. Työmatkaa minulla on 36 kilometriä ja ajan sen puolessa tunnissa. Se on sopiva aika mennessä virittäytyä työfiilikseen ja herätä, ja kotiin palatessa karistaa työmurheet mielestä hyvää musiikkia kuunnellen. Kaupat ovat työmatkan varrella, joten ruokaostokset hoituvat samalla reissulla. Harrastan 2 kertaa viikossa Tampereella, eikä matkan ajaminen kahteen kertaan edestakaisin ole kertaakaan tuntunut työläältä. 

2. Mitä jos lapset eivät saa kavereita tai emme löydä sosiaalista verkostoa? 

Tämä on tietysti osin kiinni itsestä, mutta olen todennut helpommaksi tutustua täällä maalla asuviin ihmisiin kuin lähiöiden asukkaisiin. Kuulumisen tunne oli toki se, mitä kaipasin aluksi vanhasta asuinympäristöstämme, mutta oli ilahduttavan aktiivisesti ihmiset tulivat täällä tervehtimään uusia asukkaita ja kyselivät keitä tulokkaat olivat. Kohtasimme moneen otteeseen kyläläisiä, jotka kysyivät suoran ”missäs te asutte?”. Aito kiinnostus ei tuntunut pätkääkään tungettelevalta, päinvastoin. Se herätti meissä kuitenkin hieman hilpeyttä, sillä emme toden totta olleet tottuneet moiseen. Toki tunsimme naapurimme Olkahisissakin, mutta asuimme siellä kuusi vuotta. Tutustumisaikaa riitti.

3. Mitä jos unohdan ostaa kermapurkin? Menetänkö hermoni, kun sitä ei noin vain lähdetä hakemaan?

On tietysti totta, että kun välimatkaa kauppaan on lähemmäs 15 kilometriä, niin jokaista yksittäistä unohdettua elintarviketta ei viitsi erikseen lähteä hakemaan. Sellaisilla viikoilla kun ruokasuunnitteluun on aikaa ja energiaa, käyn kaupassa kerran ja ostan kaiken mahdollisen. Silloin kun kiire syö resurssit arjen hallinnasta, menee ruokasuunnittelukin päivä kerrallaan. Tähän mennessä pöydässä on ollut ruokaa joka ilta, eikä kukaan ole mennyt nälkäisenä nukkumaan. Usein viimeisenä kotiin tuleva aikuinen soittaa kotiin vielä ennen töistä lähtöä kysyäkseen, pitääkö kaupasta jotain tuoda. Silloin saadaan paikattua se maito-, leipä- tai makaronivaje, jonka ensimmäisenä kotiin saapunut on pistänyt merkille. Ja sitä paitsi, jos sen kermapurkin oikeasti tarvitsee, niin sen voi käydä hakemassa vielä ihan erikseenkin.

4. Mökkihöperöidynkö? Muutunko ihmisenä?

Muutuin. Onneksi. Tai ehkä mieluumminkin löysin itsestäni puolia, joita olin kaivannut, mutta joita en ollut tunnistanut. Nautin luonnosta ja maisemista vieläkin enemmän kuin ennen ja pystyn ammentamaan niistä voimaa. On kummallista, miten pakkasen seisauttama luonto laittaa asiat mittasuhteisiin ja kontrasti takkatulenlämpöiseen kotiin muistuttaa elämän perusasioista. Vaikka olen löytänyt uutta, en ole kadottanut itsestäni yhtään sellaista palaa, joista pidän. Suhtaudun edelleen intohimoisesti sisustamiseen, pihasuunnitteluun ja ystävien kanssa vietettyyn aikaan. Tanssin edelleen, käyn töissä päivittäin ja rakastan joulua. Muutos on ollut siis enemmän saamista kuin luopumista. Se on todettava, että matkakuume puraisee vähemmän kuin ennen. Siihen vaikuttaa toki maailman tilanne, ajatus kaksivuotiaan ikiliikkujan kanssa reissaamisesta ja kiireinen arki, mutta yksi syy on myös ihana koti. Sellainen mökkihöperyys on tervetullutta.

Jättiläismäinen mustikanvarpu pääsi tänä vuonna pikkujoulukuuseksi.

Taikataikinasta askarreltiin koristeita jouluksi. Perinteinen jouluperhonen :)

Ystävien kauniit kortit löytävät maallekin ;)

5. Vihaavatko lapsemme meitä teineinä?

Ehkä, mutta en usko sen johtuvan kotikylästä. Molemmilla lapsilla on teinivuosiin vielä pitkä matka, eikä kukaan tiedä missä päin maailmaa silloin olemme. Toivottavasti täällä, mutta tapahtumien ennustaminen kymmenen vuoden päähän on mahdottomuus. Lapset ovat rakastaneet tätä paikkaan ensihetkestä lähtien, ja kiintymys kasvaa vuosien mittaan. Teini-iässä kulkeminen kavereiden luo ja harrastuksiin saattaa vaatia meiltä vanhemmilta hiukan venymistä, mutta mitä sitten. Silloin meitä ei kuitenkaan enää huolita lukemaan iltasatua tai pitämään sylissä, kun Ryhmä Haussa on pelottava kohta. Aika yhteisiin jaettuihin kokemuksiin on joka tapauksessa löydettävä muualta. Ehkä sellaisia ovat automatkat kavereiden luota kotiin. Toisaalta on aivan turhaa miettiä niin pitkälle. Tärkeämpää on nauttia tästä hetkestä ja nähdä miten ihanaa voi olla juokseminen pellolla tai millainen majan rakennus potentiaali löytyy aivan oman pihan kulmalta.

6.Mitä jos en vaan kestä?

Mitä teen sitten, jos auto jää hankeen ja mies on viikon kiinassa? Mitä jos putket jäätyvät tai kaivosta ei saa juotavaa vettä? Mitä jos olemme kolme päivää ilman sähköä jonkun myrskyn takia? Mitä jos pihassa on kesällä käärmeitä tai näen karhun? Mitä jos pimeys on niin pelottavaa, etten uskalla liikkua ulkona talvi-iltoina?

Niin, tai mitä jos vain lakkaisin murehtimasta, katsoisin mitä eteen tulee ja arvioisin tilanteen sitten… Todellisuudessa en ole huomannut omakotitalossa ja maalla asumisessa mitään eroa rivitaloasumiseen ainakaan vielä. Toki talomme on uudehko ja kaikki on tekniikan osalta kunnossa. Se on osa niitä reunaehtoja, joiden puitteissa minusta on maalla asumiseen ja jotka jokainen uuteen paikkaan muuttava luo itselleen tietoisesti tai tiedostamatta. Ovatko naapurit liian kaukana tai lähellä, ovatko ikkunat ihana, vanhat ja vetoisat vai uudet ja tiiviit, onko matka kauppaan lyhyt vai pitkä. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Minun listallani toimivuus, turvallisuus, kotoisuus ja esteettisyys ovat korkealla. Kun perustavanlaatuiset asiat ovat kunnossa, kestää myös vastoinkäymisiä. Sitä paitsi, nyt tiedän, että naapurissamme on autokorjaamo ja kyläläiset kyllä auttavat, jos avuton naisihminen jää pulaan. Vesi ei ole loppunut ja se on maultaankin erittäin hyvää. Sähköt pätkivät joskus, mutta eivät pitkäksi aikaa. Eläimiä on, mutta mahdumme kaikki elämään täällä. Yhtään karhua tai käärmettä en ole nähnyt. Ja pimeys, se on itse asiassa rauhoittavaa.

Unelmat muuttuvat ja ne voivat herättää monenlaisia tuntemuksia. Hassujakin. Mutta oletteko koskaan kuulleet kenenkään katuvan unelmien toteuttamista?

En minäkään.