sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kuka pelkää pimeää – En minä ainakaan!




Yksi osa maalaisympäristön viehätystä on sen kyky yllättää minut uudelleen ja uudelleen. Olen löytänyt itsestäni jälleen ihmettelevän lapsen ja se tuntuu ihanalta. Huomaan hämmästeleväni asioita, joiden en tiennyt kummastuttavan minua. Olen samaan aikaan tuntenut itseni yhtäältä pieneksi ja toisaalta imenyt valtavasti voimaa ympäröivästä luonnosta, puhtaasta ilmasta ja avaruudesta. Asiat asettuvat perspektiiviin, verenpaine laskee ja hartiat rentoutuvat. Sellainen kokemus vetää nöyräksi.
Yksi asia jota etukäteen hieman jännitin, oli pimeys. Jep, olen hiukan pimeän säikky ja niin on puolisonikin. Naureskelimmekin että maaseutu on varmaan juuri oikea paikka kahdelle pimeänpelkoiselle. Minulla pelko juontaa juurensa osin vilkkaasta mielikuvituksesta, osin siitä, että pimeänäköni on surkea. 

Muutimme vuoden pimeimpään aikaan marraskuun lopussa. Vaikka tiesin, että kaupungissa ja sen laitamilla, kuten Olkahisissa, on varsin paljon keinotekoista valoa, pääsi totaalinen säkkipimeys siitä huolimatta yllättämään. Tilannetta ei helpottanut se, ettei pihassamme ollut yhtään pihavaloa ovien vierustoille seiniin kiinnitettyjen valojen lisäksi. 

Eräänä pakkasiltana muuttomme jälkeen menin ulos ripustamaan jouluvaloja etupihamme havupensaisiin. Pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta. Ilma tuoksui kirpeältä ja pakkanen nipisteli ihoa lempeästi. Ulkona oli PI-ME-ÄÄ. Eikä minua pelottanut yhtään. Päinvastoin, pimeys ja hiljaisuus tuntuivat turvalliselta ja rauhoittavalta. 

Hämmästyin. Ilahduin. Jälleen kerran ympäristö näytti minulle uuden puolen itsestään. Pimeys olikin aivan erilaista kuin mihin olin tottunut. Jälleen kerran aistin sen hyväntahtoisesti nauravan minulle ja sanovan, höpsö, kaikkea olematonta sinäkin jännität! 

Pimeys ei toki ole ollut ainut asia, joka on puhutellut minua täällä maalla. Se on vain yksi esimerkki. Yhteistä vastaaville kokemuksille on kuitenkin ollut se, että ne ovat jokainen vuorollaan saaneet aistini aukeamaan ja minut tuntemaan uudenlaista yhteyttä ympäristööni, luotoon. 

Tosin, kun olen pysähtynyt tutkiskelemaan asiaa, olen hoksannut, ettei kokemus ei ole kokonaan uusi. Joitakin vuosia sitten juuri näihin aikoihin vuodesta olin aivan loppu. Keikuin vahvasti burnoutin reunalla, jos en jo jalka rajan toisella puolella. En enää tiennyt, kuinka pysähtyä, kuinka ladata akut uudelleen. Niin tyhjiksi ne olivat päässeet.

Vastaus löytyi lopulta etsimättä. Vietimme sinä vuonna uudenvuoden mökillä meren rannassa. Silloin oli kova pakkanen ja meren jää eli ryskyen ja paukkuen. Välillä ennen kunnon rytinää jään valitus kuulosti valaiden ulisevalta laululta. Sitten pamahti. Muistan istuneeni ulkona pimeässä pakkasessa tähtiä katsellen ja jään huumaavaa rytinää kuunnellen. Neljä päivää luonnon omaa terapiahoitoa sai sykkeeni vihdoin laskemaan ja pystyin taas tarkastelemaan tilannetta järkevästi. Keräsin voimani, tein päätöksiä ja toteutin ne mennäkseni eteenpäin.

Toivon että minun ei tarvitse toistamiseen hakea vauhtia yhtä syvältä. Vaikka tämäkin syksy on vaatinut veronsa ja huomaan käyväni ylikierroksilla, en usko niin käyvän, sillä tunnistan maalaisympäristön ja ympäröivän luonnon luovan samanlaista terapeuttista rauhaa kuin meren jää tuolloin vuosia sitten. Minun on vain muistettava pysähtyä havainnoimaan, hengittämään ja ennen kaikkea hämmästymään sekä ihmettelemään. 

Ja pimeys, se on siinäkin mielessä ihanaa, että kynttilät, takkatuli ja valot näyttävät niin kauniilta luoden tunnelmaa, joka suorastaan kehottaa kutsumaan ystäviä glögille tai miksei lasilliselle punaviiniä. Ja ystävistä sitä voimaa vasta saakin. Nykyisin ystäviä tosin vastaanottavat pihassamme sinne syksyllä asennetut valot, sillä vaikka pimeyteen on jo tottunutkin, näkökyky ei oleparantunut ;) .

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Saman kylän poikii



 Eilen juhlittiin Suomen itsenäisyyspäivää. Se on tärkeä juhla, johon monilla perheillä liittyy perinteitä. Niin kauan kuin muistan, perheemme itsenäisyyspäivään on kuulunut olennaisena osana joulupiparien leipominen ja illalla tietenkin Linnan juhlien seuraaminen. Tänä vuonna poikkesimme perinteistä hieman ja piparit leivottiin jo viikonloppuna. Eilinen kului poikkeuksellisesti rakkaiden ystävien seurassa ulkoillen ja illalla kävimme Tampereella katsomassa ilotulituksen. 
 
Kotiin tultuamme avasin TV:n ja istahdin sohvalle arvioimaan Saulin ja Jennin vieraiden iltapukuloistoa. Mieleenpainuvin ja pysäyttävin kohta lähetyksessä oli kuitenkin 100-vuotiaan veteraanin, Tauno Hämäläisen haastattelu. Haastattelija kysyi vetreältä, viuluja harrastuksekseen rakentavalta mieheltä siitä, mistä suomalaisten sotilaiden vahvuus rintamalla löytyi, vaikka vastapuolella vaikutti olevan melkoinen ylivoima. Hämäläisen vastaus pysäytti. Hän totesi, että taustalla oli kansakoulu. 

Kun koulussa oli kasvettu yhteen, aikaa vietettiin yhdessä muutoinkin. Kun sota alkoi, rintamalla oltiin tuttujen saman kylän poikien ja tyttöjen kanssa. Hämäläinen kertoo, että kaikki ymmärsivät käyvän hyvin huonosti, jos nyt ei taisteltaisi. Nuoret ymmärsivät miten paljon oli menetettävää.

Toivon kaikesta sydämestäni, ettei Suomen ja suomalaisten tarvitse koskaan enää kokea sotaa. Toivoisin ettei kenenkään tässä maailmassa tarvitsisi. En kuitenkaan voinut olla tuntematta kevyttä liikutusta ja pientä pompahdusta sydämen kohdalla nöyrän veteraanin puhuessa kylän lasten ja nuorten yhteisöllisyyden merkityksestä vaikeista ajoista selviämiseen. Taistelutahto kumpuaa yhteisesti tärkeiden asioiden puolustamisesta. Olemme valmiita näkemään vaivaa sen eteen, mikä meille on merkityksellistä.

Vaihdoimme mieheni kanssa sanattoman katseen kuunnellessamme veteraani Hämäläisen sanoja. Emme voineet välttyä ajattelemasta tänä syksynä niin voimakkaasti esillä ollutta kyläkouluamme Vahalahdessa. Koulun säilyttämiselle on olemassa sekä taloudellisia, eettisiä että historiallisia perusteita, mutta vähintään yhtä painavia säilyttämistä puoltavia tekijöitä ovat arvoperusteiset argumentit. 



Kyläkoulu edustaa sellaista arvopohjaa, joka opettaa lapsille yhteisöllisyyttä, auttamista ja toisten huomioon ottamista ikään, kokoon, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta. Sitä mikä on tärkeää ja minkä eteen kannattaa nähdä vaivaa. Sitä minkä puolesta on jopa sodittu ja minkä voimalla on saavutettu maan itsenäisyys. Näen että kyläkoulun mahdollistamassa arjessa piilee vastavoima sille välinpitämättömyydelle, itsekeskeisyydelle ja näköalattomuudelle, joka tuntuu olevan vallalla oleva trendi. Vai mistä luulette johtuvan kampanjat, joissa mitataan ihmisten kykyä välittää; itkua tyhjistä lastenrattaista, kadulla makaava henkilö laskemassa kuinka moni pysähtyy tai mies puistonpenkillä seteleiden kanssa katsomassa, kuinka moni huomauttaa rahojen kohta lentävän taivaan tuuliin.

Kyläyhteisössä jokainen on tärkeä osa kokonaisuutta. Kun sen oppii oman kokemuksen kautta jo lapsena, on opilla kauaskantoisia vaikutuksia.  

Olen taannoin kirjoittanut lasten omasta yhteisöstä kylällämme. Olen siis päässyt jo omakohtaisesti näkemään, millainen ilmiö kylän yhteishenki on. Uskon että se on yksi arvokkaimmista asioista, joita lapseni voivat oppia. Sitä oppia ei saa kirjoista eikä sitä saavuteta digitalisoimalla opetusohjelmaa.



sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Tuvan täydeltä joulumieltä



Suoniemen maa- ja kotitalousseura järjesti Sarkolan kauniilla seurantalolla, Päivölässä, perinteiset pikkujoulut kyläläisille. Viime vuonna juhlat menivät meiltä ohi, mutta tänä vuonna tiesimme vuosittain järjestettävästä tapahtumasta jo hyvissä ajoin syksyllä ja ennen juhlia saimme postilaatikkoon ihan oman kutsunkin. 



Päivällä olimme käyneet Tampereen joulutorilla virittelemässä joulumieltä. Illalla istutimme lapset rattikelkan kyytiin, nappasimme taskulamput ja heijastimet mukaan ja tallustelimme koko perheen voimiin muutaman sadan metrin matkan Päivölään.

Tarjolla oli maukasta joulupuuroa ja ohjelmassa esityksiä, musiikkia ja tietenkin joulupukin vierailu

Vanhan ajan joulujuhla tunnelmallisessa Päivölässä keräsi kylän lapset ja aikuiset saman katon alle laulamaan joululauluja ja tapaamaan tuttuja.

Vahalahden koulun oppilaista tuli tänä vuonna levyttäviä artisteja, sillä  koululaiset julkaisivat joululevyn. Tähän mennessä jo 700 kappaletta myyneellä levyllä on myös aivan uusia joululauluja, joita kuultiin jo Vahalahden koulun 120-vuotisjuhlissa. Minä kuulin laulut live-esityksenä  ensimmäisen kerran nyt. Istuin eturivissä ja purin hampaita lujasti yhteen välttääkseni valtoimenaan virtaavan vesiputouksen. Erityisesti laulu, jonka aiheena oli lasten oma koulu liikutti minua valtavan paljon. Lautasliinan nurkkaan pyyhityt kyyneleet pysyivät jollakin tavalla hallinnassa, kun välillä kiinnitti huomion muualle. Juuri tuon laulun aikana kamerassani olikin paljon viritettävää.


Nuorimmaiseni piti huolta siitä, että kävin juttelemassa myös muiden paikalla olleiden kanssa, sillä ikiliikkujamme löytyi välillä seurustelemasta aivan tuntemattomien tätien kanssa, syömässä päiväkotikaverin Masaliisa-piirakkaa, napostelemassa suklaakarkkeja isompien tyttöjen kanssa ja leikkimässä ja juoksemassa saman ikäisen kyläläisen pikkupojan kanssa. Juhlan tähtiä olivat ennen kaikkea lapset, joten pieni meno ja hulina sopi toki tilanteeseen. Neuvonpito siitä, ettei esitysten aikana riehuminen ollut oikein suotavaa aiheutti eripuraa, kuten arvata voi. Lasten jännitys, odotus ja into loivat kuitenkin juhlaan juuri sellaisen tunnelman, kuin kylän omassa pikkujoulussa kuuluukin olla.





Tuvallinen kyläläisiä pääsi kuuntelemaan lasten esitysten lisäksi Tyrvään murretta yllätysnäytelmän muodossa sekä lauluyhtye Pisaraa. Koululaiset esittivät itse käsikiroittamansa näytelmän ja vielä ennen pukin vierailua ohjelmassa oli kolmas hauska kuvaelma, jonka roolivalinnat olivat näyttelijöille itselleenkin yllätyksiä. Kuusenhakureissusta kertoneen tarinan näyttelijäsuoritukset sekä ääniefektit improvisoitiin kertojan lukeman mukaan, ja lopputulos oli hulvaton.

Muutamat lapsista kävivät tasaiseen tahtiin ulkona etsimässä pukin menopeliä ja vakoilemassa, mistä suunnasta odotettu vieras oikein saapuisi. Pikkutontut odottivat malttamattomina sisällä ja kurkkinat ikkunoista nenänkuvat ikkunaruutuihin huurtuen.







Vihdoin odotus palkittiin ja pukki saapui tuoden jokaiselle lapselle paketin. Meillä nuoremman paketista paljastui punainen kilpa-auto (Lauri-niminen), joka pääsi paluumatkalla mukaan rattikelkan kyytiin. Se oli saatava myös yöksi viereen. Lapsen jo nukahdettua yritin käydä ottamassa kovan muovilelun pois sängystä, mutta pieni nyrkki oli puristunut tiukasti uuden tärkeän aarteen ympärille.

Vanhemman paketissa oli punainen pehmoinen tonttumekko, joka otettiin yöpuvuksi. Sitä pidetään kuulemma 20 yötä, aina jouluun saakka. Varoittelin kyllä jo, että se lienee kuitenkin syytä välissä pestä, jotta on varmasti jouluna puhtaana.


Juhla loi joulumieltä ja aloitti ainakin meidän perheen joulun vieton toden teolla. Jouluvalmistelut voi aloittaa ihanissa tunnelmissa. Meillä joulu on yksi vuoden ehdottomista kohokohdista ja siitä aletaan yleensä tavalla tai toisella puhua heti juhannuksen jälkeen. Nyt kun ollaan jo näin lähellä itse aattoa, voin hyvillä mielin toivottaa kaikille muillekin ihanaa joulun odotusta!


Päivölää voi halutessaan vuokrata juhlatilaksi. Lisätietoa kannattaa vilkaista Sarkolan verkkosivuilta.
Koululaisten joululevyä itselleen haluava voi laittaa asiasta viestin esimerkiksi Sarkolan facebook-sivulle.

Pelko pois – ajatuksia siitä, mitkä asiat askarruttivat maalle muuttamisessa



Vuosi sitten näihin aikoihin ilahdutin itseäni Maalla-lehden irtonumerolla. Olimme juuri muuttaneet Sarkolaan ja maalla asuvan identiteetti alkoi vasta rakentua. Ystävissäni herätti hieman hilpeyttä heidän huomatessaan sisustuslehtipinoni päällimmäisenä painoksena uutta kotiseutua aiheineen syleilevän lehden. Pakko myöntää, että olin itsekin ostanut lehden hymyssä suin. Mielessäni myllersi non-stoppina kysymys: onko tässä mitään järkeä?

Joulun alla minulle on tapana ostaa vähintään yksi joululehti. Olen jouluihminen, ja kauniit tunnelmalliset kuvat, jutut ja ideat saavat joulufiiliksen virittäytymään olipa maassa sitten lunta tai ei. Ostamani Maalla-lehden julkaisu oli ilmeisesti onnistunut vetoamaan ajatusmaailmaani, sillä tänä vuonna huomasin tarttuvani kyseisen lehden joulunumeroon.



En ollut päässyt kuin pääkirjoitukseen saakka, kun pystyin samaistumaan lehden sivuilla juoksevaan tekstiin. Toimituspäällikkö Annina Pennosen pääkirjoitus alkoi sanoilla ”onko minusta maalla asujaksi?

Samainen kysymys pyöri päässäni varsin pitkään vielä muuttomme jälkeenkin. Samoin kuin Pennonen kertoi 9 vuotta sitten ahdistuneensa ajatelleessaan pitkiä työmatkoja, kaamoksen pimeyttä ja kaupungin houkutusten vaihtumista kasvimaan kitkemiseen, minäkin seilasin pitkään tunnelmasta toiseen etsiessäni tasapainoa arjen organisointiin. Jaksanko ajaa kilometreissä mitattuna pitkää työmatkaa, vieläpä peuroja ja hirviä vilisevällä alueella? Miten kävisi harrastusten, joista niin kovasti nautin ja jotka olivat sitä tärkeää omaa aikaa? Entäs lapset, mitäs jos kylältä ei löydy kivoja kavereita ja me vanhemmat väsymme toimimaan takseina illasta toiseen? Entä mitä tapahtuu, jos me huomaammekin viihtyvämme maalla, mutta lapset alkavat vihaamaan meitä teini-ikäisinä? Kuulin jo mielessäni teiniangstiset riidat siitä, miksi hel%#¤”*ssä olemme raahanneet heidät tänne korpeen!
Kuten tästä voi päätellä, sai asia mielessäni välillä hieman turhan massiiviset mittasuhteet. Päällimmäisenä oli kuitenkin pelko. Halusin niin kovin meidän löytävän paikkamme täältä. Halusin koko perheen viihtyvät. Entä jos niin ei kävisikään? 

Viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta pelko väheni. Näin kuinka lapset nauttivat olostaan ja halusivat ulos touhuamaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Huomasin, kuinka tunsin itseni rentoutuneemmaksi kuin ennen päästessäni suunnittelemaan pihaa ja saatoin päästää irti siitä hauskasta mutta valtavasti voimavaroja vievästä tulevaisuuden suunnittelusta, jota olin harrastanut jo monta vuotta. Olimme käyneet katsomassa monta kymmentä taloa ja yrittäneet kuvitelmissamme istuttaa elämäämme mitä erilaisimpiin neliöihin ja seutuihin. 

Aloin päästää pelon tilalle rauhan. Marraskuun viimeisenä viikonloppuna tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun muuttoporukka kantoi tavaroitamme kynnyksen yli. Oikeastaan vasta silloin uskalsin todella päästää pelon menemään. Se ei jäänyt aikailemaan vaan kiiruhti jo toisaalle. Se oli ollut valmis poistumaan jo tovin.

Nyt vuoden ajan Sarkolalaisena itseäni nimittäen, oli hyvä aika listata ne päällimmäiset pelot, jotka vuosi sitten kaihersivat. Osa niistä naurattaa nyt, mutta monet ovat varmasti myös sellaisia, joita muutkin maaseudun rauhasta haaveilevat pohtivat.

1. Onko kotimme liian kaukana kaikesta?


Ei ole. Työmatkaa minulla on 36 kilometriä ja ajan sen puolessa tunnissa. Se on sopiva aika mennessä virittäytyä työfiilikseen ja herätä, ja kotiin palatessa karistaa työmurheet mielestä hyvää musiikkia kuunnellen. Kaupat ovat työmatkan varrella, joten ruokaostokset hoituvat samalla reissulla. Harrastan 2 kertaa viikossa Tampereella, eikä matkan ajaminen kahteen kertaan edestakaisin ole kertaakaan tuntunut työläältä. 

2. Mitä jos lapset eivät saa kavereita tai emme löydä sosiaalista verkostoa? 



Tämä on tietysti osin kiinni itsestä, mutta olen todennut helpommaksi tutustua täällä maalla asuviin ihmisiin kuin lähiöiden asukkaisiin. Kuulumisen tunne oli toki se, mitä kaipasin aluksi vanhasta asuinympäristöstämme, mutta oli ilahduttavan aktiivisesti ihmiset tulivat täällä tervehtimään uusia asukkaita ja kyselivät keitä tulokkaat olivat. Kohtasimme moneen otteeseen kyläläisiä, jotka kysyivät suoran ”missäs te asutte?”. Aito kiinnostus ei tuntunut pätkääkään tungettelevalta, päinvastoin. Se herätti meissä kuitenkin hieman hilpeyttä, sillä emme toden totta olleet tottuneet moiseen. Toki tunsimme naapurimme Olkahisissakin, mutta asuimme siellä kuusi vuotta. Tutustumisaikaa riitti.

3. Mitä jos unohdan ostaa kermapurkin? Menetänkö hermoni, kun sitä ei noin vain lähdetä hakemaan?


On tietysti totta, että kun välimatkaa kauppaan on lähemmäs 15 kilometriä, niin jokaista yksittäistä unohdettua elintarviketta ei viitsi erikseen lähteä hakemaan. Sellaisilla viikoilla kun ruokasuunnitteluun on aikaa ja energiaa, käyn kaupassa kerran ja ostan kaiken mahdollisen. Silloin kun kiire syö resurssit arjen hallinnasta, menee ruokasuunnittelukin päivä kerrallaan. Tähän mennessä pöydässä on ollut ruokaa joka ilta, eikä kukaan ole mennyt nälkäisenä nukkumaan. Usein viimeisenä kotiin tuleva aikuinen soittaa kotiin vielä ennen töistä lähtöä kysyäkseen, pitääkö kaupasta jotain tuoda. Silloin saadaan paikattua se maito-, leipä- tai makaronivaje, jonka ensimmäisenä kotiin saapunut on pistänyt merkille. Ja sitä paitsi, jos sen kermapurkin oikeasti tarvitsee, niin sen voi käydä hakemassa vielä ihan erikseenkin.


4. Mökkihöperöidynkö? Muutunko ihmisenä?


Muutuin. Onneksi. Tai ehkä mieluumminkin löysin itsestäni puolia, joita olin kaivannut, mutta joita en ollut tunnistanut. Nautin luonnosta ja maisemista vieläkin enemmän kuin ennen ja pystyn ammentamaan niistä voimaa. On kummallista, miten pakkasen seisauttama luonto laittaa asiat mittasuhteisiin ja kontrasti takkatulenlämpöiseen kotiin muistuttaa elämän perusasioista. Vaikka olen löytänyt uutta, en ole kadottanut itsestäni yhtään sellaista palaa, joista pidän. Suhtaudun edelleen intohimoisesti sisustamiseen, pihasuunnitteluun ja ystävien kanssa vietettyyn aikaan. Tanssin edelleen, käyn töissä päivittäin ja rakastan joulua. Muutos on ollut siis enemmän saamista kuin luopumista. Se on todettava, että matkakuume puraisee vähemmän kuin ennen. Siihen vaikuttaa toki maailman tilanne, ajatus kaksivuotiaan ikiliikkujan kanssa reissaamisesta ja kiireinen arki, mutta yksi syy on myös ihana koti. Sellainen mökkihöperyys on tervetullutta.

Jättiläismäinen mustikanvarpu pääsi tänä vuonna pikkujoulukuuseksi.

Taikataikinasta askarreltiin koristeita jouluksi. Perinteinen jouluperhonen :)

Ystävien kauniit kortit löytävät maallekin ;)



5. Vihaavatko lapsemme meitä teineinä?


Ehkä, mutta en usko sen johtuvan kotikylästä. Molemmilla lapsilla on teinivuosiin vielä pitkä matka, eikä kukaan tiedä missä päin maailmaa silloin olemme. Toivottavasti täällä, mutta tapahtumien ennustaminen kymmenen vuoden päähän on mahdottomuus. Lapset ovat rakastaneet tätä paikkaan ensihetkestä lähtien, ja kiintymys kasvaa vuosien mittaan. Teini-iässä kulkeminen kavereiden luo ja harrastuksiin saattaa vaatia meiltä vanhemmilta hiukan venymistä, mutta mitä sitten. Silloin meitä ei kuitenkaan enää huolita lukemaan iltasatua tai pitämään sylissä, kun Ryhmä Haussa on pelottava kohta. Aika yhteisiin jaettuihin kokemuksiin on joka tapauksessa löydettävä muualta. Ehkä sellaisia ovat automatkat kavereiden luota kotiin. Toisaalta on aivan turhaa miettiä niin pitkälle. Tärkeämpää on nauttia tästä hetkestä ja nähdä miten ihanaa voi olla juokseminen pellolla tai millainen majan rakennus potentiaali löytyy aivan oman pihan kulmalta.




6.Mitä jos en vaan kestä?


Mitä teen sitten, jos auto jää hankeen ja mies on viikon kiinassa? Mitä jos putket jäätyvät tai kaivosta ei saa juotavaa vettä? Mitä jos olemme kolme päivää ilman sähköä jonkun myrskyn takia? Mitä jos pihassa on kesällä käärmeitä tai näen karhun? Mitä jos pimeys on niin pelottavaa, etten uskalla liikkua ulkona talvi-iltoina?
Niin, tai mitä jos vain lakkaisin murehtimasta, katsoisin mitä eteen tulee ja arvioisin tilanteen sitten… Todellisuudessa en ole huomannut omakotitalossa ja maalla asumisessa mitään eroa rivitaloasumiseen ainakaan vielä. Toki talomme on uudehko ja kaikki on tekniikan osalta kunnossa. Se on osa niitä reunaehtoja, joiden puitteissa minusta on maalla asumiseen ja jotka jokainen uuteen paikkaan muuttava luo itselleen tietoisesti tai tiedostamatta. Ovatko naapurit liian kaukana tai lähellä, ovatko ikkunat ihana, vanhat ja vetoisat vai uudet ja tiiviit, onko matka kauppaan lyhyt vai pitkä. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Minun listallani toimivuus, turvallisuus, kotoisuus ja esteettisyys ovat korkealla. Kun perustavanlaatuiset asiat ovat kunnossa, kestää myös vastoinkäymisiä. Sitä paitsi, nyt tiedän, että naapurissamme on autokorjaamo ja kyläläiset kyllä auttavat, jos avuton naisihminen jää pulaan. Vesi ei ole loppunut ja se on maultaankin erittäin hyvää. Sähköt pätkivät joskus, mutta eivät pitkäksi aikaa. Eläimiä on, mutta mahdumme kaikki elämään täällä. Yhtään karhua tai käärmettä en ole nähnyt. Ja pimeys, se on itse asiassa rauhoittavaa.

Unelmat muuttuvat ja ne voivat herättää monenlaisia tuntemuksia. Hassujakin. Mutta oletteko koskaan kuulleet kenenkään katuvan unelmien toteuttamista?

En minäkään.