Vuosi sitten näihin aikoihin ilahdutin itseäni Maalla-lehden
irtonumerolla. Olimme juuri muuttaneet Sarkolaan ja maalla asuvan identiteetti
alkoi vasta rakentua. Ystävissäni herätti hieman hilpeyttä heidän huomatessaan
sisustuslehtipinoni päällimmäisenä painoksena uutta kotiseutua aiheineen
syleilevän lehden. Pakko myöntää, että olin itsekin ostanut lehden hymyssä
suin. Mielessäni myllersi non-stoppina kysymys: onko tässä mitään järkeä?
Joulun alla minulle on tapana ostaa vähintään yksi joululehti.
Olen jouluihminen, ja kauniit tunnelmalliset kuvat, jutut ja ideat saavat
joulufiiliksen virittäytymään olipa maassa sitten lunta tai ei. Ostamani
Maalla-lehden julkaisu oli ilmeisesti onnistunut vetoamaan ajatusmaailmaani,
sillä tänä vuonna huomasin tarttuvani kyseisen lehden joulunumeroon.
En ollut päässyt kuin pääkirjoitukseen saakka, kun pystyin
samaistumaan lehden sivuilla juoksevaan tekstiin. Toimituspäällikkö Annina
Pennosen pääkirjoitus alkoi sanoilla ”onko minusta maalla asujaksi?
Samainen kysymys pyöri päässäni varsin pitkään vielä
muuttomme jälkeenkin. Samoin kuin Pennonen kertoi 9 vuotta sitten ahdistuneensa
ajatelleessaan pitkiä työmatkoja, kaamoksen pimeyttä ja kaupungin houkutusten
vaihtumista kasvimaan kitkemiseen, minäkin seilasin pitkään tunnelmasta toiseen
etsiessäni tasapainoa arjen organisointiin. Jaksanko ajaa kilometreissä
mitattuna pitkää työmatkaa, vieläpä peuroja ja hirviä vilisevällä alueella? Miten
kävisi harrastusten, joista niin kovasti nautin ja jotka olivat sitä tärkeää
omaa aikaa? Entäs lapset, mitäs jos kylältä ei löydy kivoja kavereita ja me
vanhemmat väsymme toimimaan takseina illasta toiseen? Entä mitä tapahtuu, jos
me huomaammekin viihtyvämme maalla, mutta lapset alkavat vihaamaan meitä
teini-ikäisinä? Kuulin jo mielessäni teiniangstiset riidat siitä, miksi hel%#¤”*ssä
olemme raahanneet heidät tänne korpeen!
Kuten tästä voi päätellä, sai asia mielessäni välillä hieman
turhan massiiviset mittasuhteet. Päällimmäisenä oli kuitenkin pelko. Halusin
niin kovin meidän löytävän paikkamme täältä. Halusin koko perheen viihtyvät.
Entä jos niin ei kävisikään?
Viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta pelko väheni. Näin
kuinka lapset nauttivat olostaan ja halusivat ulos touhuamaan enemmän kuin
koskaan aiemmin. Huomasin, kuinka tunsin itseni rentoutuneemmaksi kuin ennen
päästessäni suunnittelemaan pihaa ja saatoin päästää irti siitä hauskasta mutta
valtavasti voimavaroja vievästä tulevaisuuden suunnittelusta, jota olin
harrastanut jo monta vuotta. Olimme käyneet katsomassa monta kymmentä taloa ja
yrittäneet kuvitelmissamme istuttaa elämäämme mitä erilaisimpiin neliöihin ja
seutuihin.
Aloin päästää pelon tilalle rauhan. Marraskuun viimeisenä
viikonloppuna tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun muuttoporukka kantoi
tavaroitamme kynnyksen yli. Oikeastaan vasta silloin uskalsin todella päästää
pelon menemään. Se ei jäänyt aikailemaan vaan kiiruhti jo toisaalle. Se oli
ollut valmis poistumaan jo tovin.
Nyt vuoden ajan Sarkolalaisena itseäni nimittäen, oli hyvä
aika listata ne päällimmäiset pelot, jotka vuosi sitten kaihersivat. Osa niistä
naurattaa nyt, mutta monet ovat varmasti myös sellaisia, joita muutkin
maaseudun rauhasta haaveilevat pohtivat.
1. Onko kotimme liian kaukana kaikesta?
Ei ole. Työmatkaa minulla on 36 kilometriä
ja ajan sen puolessa tunnissa. Se on sopiva aika mennessä virittäytyä
työfiilikseen ja herätä, ja kotiin palatessa karistaa työmurheet mielestä hyvää
musiikkia kuunnellen. Kaupat ovat työmatkan varrella, joten ruokaostokset
hoituvat samalla reissulla. Harrastan 2 kertaa viikossa Tampereella, eikä
matkan ajaminen kahteen kertaan edestakaisin ole kertaakaan tuntunut työläältä.
2. Mitä jos lapset eivät saa kavereita tai emme
löydä sosiaalista verkostoa?
Tämä on tietysti osin kiinni itsestä, mutta
olen todennut helpommaksi tutustua täällä maalla asuviin ihmisiin kuin
lähiöiden asukkaisiin. Kuulumisen tunne oli toki se, mitä kaipasin aluksi
vanhasta asuinympäristöstämme, mutta oli ilahduttavan aktiivisesti ihmiset
tulivat täällä tervehtimään uusia asukkaita ja kyselivät keitä tulokkaat olivat.
Kohtasimme moneen otteeseen kyläläisiä, jotka kysyivät suoran ”missäs te asutte?”.
Aito kiinnostus ei tuntunut pätkääkään tungettelevalta, päinvastoin. Se herätti
meissä kuitenkin hieman hilpeyttä, sillä emme toden totta olleet tottuneet
moiseen. Toki tunsimme naapurimme Olkahisissakin, mutta asuimme siellä kuusi
vuotta. Tutustumisaikaa riitti.
3. Mitä jos unohdan ostaa kermapurkin? Menetänkö
hermoni, kun sitä ei noin vain lähdetä hakemaan?
On tietysti totta, että kun välimatkaa
kauppaan on lähemmäs 15 kilometriä, niin jokaista yksittäistä unohdettua
elintarviketta ei viitsi erikseen lähteä hakemaan. Sellaisilla viikoilla kun
ruokasuunnitteluun on aikaa ja energiaa, käyn kaupassa kerran ja ostan kaiken
mahdollisen. Silloin kun kiire syö resurssit arjen hallinnasta, menee
ruokasuunnittelukin päivä kerrallaan. Tähän mennessä pöydässä on ollut ruokaa
joka ilta, eikä kukaan ole mennyt nälkäisenä nukkumaan. Usein viimeisenä kotiin
tuleva aikuinen soittaa kotiin vielä ennen töistä lähtöä kysyäkseen, pitääkö
kaupasta jotain tuoda. Silloin saadaan paikattua se maito-, leipä- tai
makaronivaje, jonka ensimmäisenä kotiin saapunut on pistänyt merkille. Ja sitä
paitsi, jos sen kermapurkin oikeasti tarvitsee, niin sen voi käydä hakemassa
vielä ihan erikseenkin.
4. Mökkihöperöidynkö? Muutunko ihmisenä?
Muutuin. Onneksi. Tai ehkä mieluumminkin
löysin itsestäni puolia, joita olin kaivannut, mutta joita en ollut
tunnistanut. Nautin luonnosta ja maisemista vieläkin enemmän kuin ennen ja
pystyn ammentamaan niistä voimaa. On kummallista, miten pakkasen seisauttama
luonto laittaa asiat mittasuhteisiin ja kontrasti takkatulenlämpöiseen kotiin
muistuttaa elämän perusasioista. Vaikka olen löytänyt uutta, en ole kadottanut
itsestäni yhtään sellaista palaa, joista pidän. Suhtaudun edelleen
intohimoisesti sisustamiseen, pihasuunnitteluun ja ystävien kanssa vietettyyn
aikaan. Tanssin edelleen, käyn töissä päivittäin ja rakastan joulua. Muutos on
ollut siis enemmän saamista kuin luopumista. Se on todettava, että matkakuume
puraisee vähemmän kuin ennen. Siihen vaikuttaa toki maailman tilanne, ajatus
kaksivuotiaan ikiliikkujan kanssa reissaamisesta ja kiireinen arki, mutta yksi
syy on myös ihana koti. Sellainen mökkihöperyys on tervetullutta.
|
Jättiläismäinen mustikanvarpu pääsi tänä vuonna pikkujoulukuuseksi. |
|
Taikataikinasta askarreltiin koristeita jouluksi. Perinteinen jouluperhonen :) |
|
Ystävien kauniit kortit löytävät maallekin ;) |
5. Vihaavatko lapsemme meitä teineinä?
Ehkä, mutta en usko sen johtuvan
kotikylästä. Molemmilla lapsilla on teinivuosiin vielä pitkä matka, eikä kukaan
tiedä missä päin maailmaa silloin olemme. Toivottavasti täällä, mutta
tapahtumien ennustaminen kymmenen vuoden päähän on mahdottomuus. Lapset ovat
rakastaneet tätä paikkaan ensihetkestä lähtien, ja kiintymys kasvaa vuosien
mittaan. Teini-iässä kulkeminen kavereiden luo ja harrastuksiin saattaa vaatia
meiltä vanhemmilta hiukan venymistä, mutta mitä sitten. Silloin meitä ei
kuitenkaan enää huolita lukemaan iltasatua tai pitämään sylissä, kun Ryhmä
Haussa on pelottava kohta. Aika yhteisiin jaettuihin kokemuksiin on joka
tapauksessa löydettävä muualta. Ehkä sellaisia ovat automatkat kavereiden luota
kotiin. Toisaalta on aivan turhaa miettiä niin pitkälle. Tärkeämpää on nauttia
tästä hetkestä ja nähdä miten ihanaa voi olla juokseminen pellolla tai
millainen majan rakennus potentiaali löytyy aivan oman pihan kulmalta.
6.Mitä jos en vaan kestä?
Mitä teen sitten, jos auto jää hankeen ja
mies on viikon kiinassa? Mitä jos putket jäätyvät tai kaivosta ei saa juotavaa
vettä? Mitä jos olemme kolme päivää ilman sähköä jonkun myrskyn takia? Mitä jos
pihassa on kesällä käärmeitä tai näen karhun? Mitä jos pimeys on niin
pelottavaa, etten uskalla liikkua ulkona talvi-iltoina?
Niin, tai mitä jos vain lakkaisin
murehtimasta, katsoisin mitä eteen tulee ja arvioisin tilanteen sitten…
Todellisuudessa en ole huomannut omakotitalossa ja maalla asumisessa mitään
eroa rivitaloasumiseen ainakaan vielä. Toki talomme on uudehko ja kaikki on tekniikan
osalta kunnossa. Se on osa niitä reunaehtoja, joiden puitteissa minusta on
maalla asumiseen ja jotka jokainen uuteen paikkaan muuttava luo itselleen
tietoisesti tai tiedostamatta. Ovatko naapurit liian kaukana tai lähellä,
ovatko ikkunat ihana, vanhat ja vetoisat vai uudet ja tiiviit, onko matka
kauppaan lyhyt vai pitkä. Listaa voi jatkaa loputtomiin. Minun listallani
toimivuus, turvallisuus, kotoisuus ja esteettisyys ovat korkealla. Kun
perustavanlaatuiset asiat ovat kunnossa, kestää myös vastoinkäymisiä. Sitä
paitsi, nyt tiedän, että naapurissamme on autokorjaamo ja kyläläiset kyllä
auttavat, jos avuton naisihminen jää pulaan. Vesi ei ole loppunut ja se on
maultaankin erittäin hyvää. Sähköt pätkivät joskus, mutta eivät pitkäksi aikaa.
Eläimiä on, mutta mahdumme kaikki elämään täällä. Yhtään karhua tai käärmettä
en ole nähnyt. Ja pimeys, se on itse asiassa rauhoittavaa.
Unelmat muuttuvat ja ne voivat herättää
monenlaisia tuntemuksia. Hassujakin. Mutta oletteko koskaan kuulleet kenenkään
katuvan unelmien toteuttamista?
En minäkään.