tiistai 2. toukokuuta 2017

Valkeasta vappuaatosta kevätistutuksiin

Vappuna pääsin vihdoin tekemään jotain, mitä olen odottanut kauan. Sain upottaa sormet multaan ja istuttaa kevään ensimmäiset taimet. Voi olla, että ensimmäiset raukat vielä heittävät henkensä, kun jonain yönä unohdan ne Suomen keväiseen pakkasyöhön, mutta ei sillä ole niinkään väliä. Pääasia on toivo kesästä. Pienet vihreät pilkahdukset ja jäästä vapautunut järvi muistuttavat, että  lämpöä on luvassa, vaikka 12 senttiä lunta maassa vappuaaton aamuna olivat kieltämättä pienoinen järkytys.


Koska keli oli kuin jouluna... tai itse asiassa kuin olisin kovasti toivonut sen jouluna olevan, lähdimme perheen kanssa käymään vappuaattona Plantagenissa. Olin luvannut 6-vuotiaalleni oman kasvin. Oi minkä amatööripuutarhurikipinän sieltä saikaan! Kostea lämmin ilma ja kauniit kasvit suorastaan hehkuivat kesäistä elinvoimaa.

Yksi asia, joka asuinympäristössämme rakastan on tila. Olen aiemminkin maininnut, että täällä on tilaa hengittää. Mutta täällä on myös tilaa toteuttaa. Tai olla toteuttamatta. Silloin kun viherpeukut syyhyävät toteuttamaan erilaisia puutarhaunelmia, se on mahdollista. Silloin kun auringonotto tai terassilla hyvästä ruuasta nauttiminen kiinnostaa enemmän, luonto takaa vihreyden ympärillä. Silloin riittää kun pitää nurmikon lyhyenä.

Tila sallii myös sen, että pihaan voi toteuttaa monenlaisia funktioita. Oma puutarhamme takapihalla koostuu isosta terassista, kivikäytäväisestä puolihyötypuutarhasta (joka on oma kokeiluareenani), nurmialueesta jalkapalloa ja hippaa varten sekä toivottavasti tänä vuonna myös lasten omasta alueesta leikkivälineineen. Viimeksi mainittu on projekti, jonka olen itselleni korvamerkinnyt tälle kesälle.

Varmoja kevään merkkejä ovat keinut, yrtit ja tietenkin kärpäset. Lumisesta alusta huolimatta niitä kaikkia oli kevätauringossa lopulta tarjolla. Plantagenista mukaan tarttui myös ensimmäinen tomaattipuska, jolla on ihanan helppo huijata itseään ja vakuuttaa olevansa taitava viherpeukalo. Kun osa sievistä kirsikkatomaateista loistaa punaisena jo kaupassa ja ne voi korjata talteen heti puskan istutettuaan, sitä jotenkin sallii itsensä kokea onnistumisen tunnetta, vaikka itsellä ei ole ollut asiaan osaa eikä arpaa. Ihanaa on vain maistaa kesän olevan ovella.



Isuttamisen lisäksi saan valtavasti aurinkoenergiaa ulkona sisustamisesta. Kesän tultua elämä siirtyy terassille aina kun keli sen sallii. Terassista tulee olohuone ja ruokailutila, loppupihan toimii lastenhuoneena. On kutkuttavaa raahata vanhat pihakalusteet paikoilleen, asetella ruukkuja ja miettiä mitä kasveja niihin tänä vuonna sopisi. On upeaa kävellä pitkin tonttia ja koittaa pongailla uusia oivalluksia ulkotilojen koristamiseksi. Tällä kertaa pienistä kuormalavoista tuli sivupöytä. Viimevuotista mustaa ulkomaalia oli vielä jäljellä ja sitä sivakoin vanhoihin pihakalusteisiin. Terapiasta kävi sekin.



Radiossa käskettii nauttia lämpimistä keleistä nyt, sillä loppuviikosta kuulemma viilenee. En usko! Ainakin sukat jätin tänään avokkaista kotiin. Kesä saa tulla! Mielummin vähälumisena....

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Painajaismainen muutto



Viime syksynä blogaamista aloitellessani kirjoittelin uutta materiaalia keskimäärin kerran viikossa. Arjen kuorma oli silloinkin aika tapissa, mutta aikaa kirjoittamiseen kuitenkin löytyi, usein sunnuntaisin lasten mentyä nukkumaan. Nyt huomaan lipsuneeni kerran kuussa –rytmiin. Se harmittaa. Kirjoittaminen kun on minulle henkilökohtaisesti keino rentouttaa rasittuneita aivolohkoja. Kun työelämässä kirjoittamisen aiheet kytkeytyvät yrityksen ja liiketoiminnan ympyröihin, antaa blogaaminen vapauden kirjoitella tajunnan virtaa ihan siitä aiheesta, mikä milloinkin tärkeältä tai ajatuksia herättävältä tuntuu. 

Kevät on tuonut tullessaan kaikenlaista puuhaa. Sunnuntai-illatkin ovat kuluneet aivan muuhun kuin kirjoittamiseen.  On ollut menoja ja kivoja juttuja, mutta energiaa ovat imeneet nekin. Lisäksi erityisesti jälkikasvun pienempi edustaja on ollut kipeänä tuon tuostakin. Pitkäksi venyvät kirjoitustauot ovat myös itseään ruokkiva ilmiö. Kuukauden kirjoitusvälin kiriminen kirjoitusflowhun on vaikeampaa kuin viikon mittaisen tuumaustauon jälkeen. 

Pienten lasten äitinä olen tottunut siihen, että yöt kuluvat välillä pätkissä. Siinä olen kuitenkin onnekas, että kiireinen arki ja stressi eivät yleensä vie yöuniani. Päinvastoin, väsymys kamppaa vaakatasoon ja nukun raskaasti turhankin todentuntuisia unia nähden. Kaksi kertaa tämän kevään aikana olen nähnyt samaa painajaista. Uni on ollut niin elävä, että pystyn valveillakin palauttamaan sydänalaani unessa kokemani surun ja tuskan. Molemmilla kerroilla olen unessa tehnyt muuttoa pois nykyisestä kodistamme. Molemmilla kerroilla olen tuntenut musertavaa varmuutta siitä, että muutto on suuri virhe, jota en voi enää peruuttaa.

Ensimmäisessä unessa olimme ostaneet vaalean omakotitalon keskeltä uutta pientaloaluetta. Palvelut lähellä, lyhyempi matka töihin ja harrastuksiin, paljon lapsiperheitä, ja niin edelleen "järkisyitä" perusteluina muutolle. Unessa pakkasin lasitavaroitamme laatikkoon itkien. Muistan uuden talon tontin rajautuneen kuusiaitaa, jota ahdistavampaa kasvillisuutta sai siinä kohtaa hakea. Tuntui kuin vihreä muuri postimerkin kokoisen tontin ympärillä olisi tehnyt hengittämisestä hankalaa. Hoin yhtä paljon itselleni kuin miehelleni: tämän ei kuulu mennä näin! 

Toinen uni oli juonen kulultaan samanlainen kuin ensimmäinen. Tällä kertaa olimme muuttamassa tosi kauniiseen ja persoonalliseen taloon Nokialla. Talo kuuluu todellisuudessa eräälle ystävälleni, joka unessa oli muuttamassa meidän taloomme. Tiedän kyseisen ystävän pitävän talomme tyylistä varsin paljon, joten juoni ei ollut täysin tuulesta temmattu. Hänen talonsa on omaamme isompi ja jotenkin olin unessa perustellut itselleni vaihdon talon koolla ja palveluiden läheisyydellä. Tässä unessa kannoin jo laatikoita ystäväni neliöihin.  Yritin vakuuttaa itselleni, että vaihto oli perusteltu. Olisihan uusi residenssimmekin superkaunis. 

Silmät avattuani minun piti varmistaa, että olin edelleen omassa kodissamme. Huh, helpotus! Paha mieli väistyi kuitenkin hitaasti, sen verran voimakkaasti olin untani elänyt. Kovin levollisesta ja palauttavasta levosta ei siis voinut noina öinä puhua. 

Toivuttuani unen aiheuttamista sydämen tykytyksistä olin lopulta lähinnä huvittunut. Verrattain lyhyessä ajassa maalaisympäristöstämme on näköjään tullut minulle melkoisen tärkeä paikka, jos toistuva painajaiseni stressin keskellä on se, että joutuisin muuttamaan täältä pois. Ensimmäisiä postauksiani lukeneet ehkä muistavat, että arki maalla ei suinkaan ollut minulle vuosien unelmoinnin täyttymys tai itsestään selvä valinta. Enemmänkin voidaan puhua hypystä tuntemattomaan. Vieläkin koen olevani aika noviisi näissä ympyröissä. Juuri siksi oli niin pysäyttävää huomata, että mieli ja sydän ovat kotona juuri siellä, missä koti on kirjojen ja kansienkin mukaan.  Ihanaa!

Tänään  tuijotellessani taas seitsemän peuran ruokailevaa ryhmää takapihan pellolla pyykkejä rispustaessani, unet palautuivat mieleeni. Ajattelin, että juuri tällä hetkellä en keksi mitään rentouttavampaa asuinympäristöä kuin sen missä nyt olen. En koskaan väsy katselemaan eleanttien eläinten silhuetteja iltaauringossa tai aamu-usvassa. Se on aina yhtä sykähdyttävää. Vaikka kiire ei vielä hetkeen näytä hellittävän ja vuorostaan vanhempaa lasta on roudattava lääkäriin huomenna, tunnen palautuvani tässä maisemassa. Täällä on tilaa hengittää.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Jääravit olivat elämys!

Oman kylän asioista kirjoittaminen on aina itselle merkityksellistä koskipa aihe faktoja tai omia fiiliksiä. Aivan erityistä ylpeyttä tunnen kuitenkin silloin, kun voin kirjoittaa kyläläisten yhteistyöllä talkoovoimin toteutetusta ponnistuksesta. Tänään järjestetyt jääravit olivat juuri sitä.



En ole koskaan ollut jääraveissa. Itse asiassa en ole koskaan ollut minkäänlaisissa raveissa. Hevosharrastus on rajoittunut muutamaan ratsastuskertaan Sveitsissä, missä isäntäperheeni vuokranantajat omistivat pari hevosta. Harrastus loppui kuitenkin melko lyhyeen valmentajan kannustaessa hepan raviin siitäkin huolimatta, että ilmoitin olevani aivan liian väsynyt. No, lopputuloksena oli yksi itseensä varsin tyytyväinen ja minua ylimielisesti mulkoileva hevonen, sekä yksi maneesin puruilla pehmeähkön pudotuksen tuloksena makaava tyttö. Harrastuksen loppuminen ei toki johtunut hevosesta tai pudotuksesta. Kyllä minulla olisi ollut luonnetta vastata konin omanarvontuntoon, mutta luottamus kouluttajan tilannetajuun oli tipahtanut maanrajaan oman muksahdukseni myötä.

Hivenen ankeista kokemuksistani huolimatta hevoset ovat aina olleet mielestäni uljaita ja kauniita. Ihailen taitoa, jolla toiset pystyvät noiden upeiden mutta suurien eläinten kanssa kommunikoimaan. Sarkolanlahden jäällä meno oli tänään ylvästä katseltavaa. Hevoset ja ohjastajat olivat työpareja. Muutamaa laukalle lähtöä ja radalta ulos ajamista (jotka vain elävöittivät tapahtumaa) lukuun ottamatta työparit tekivät väkevää yhteistyötä.

Raveissa oli yhteensä kuusi lähtöä ja hevosia ohjelmaan oli kirjattu 32 kappaletta. Sarkolan jääravit olivat viralliset harjoitusravit, eikä tapahtumassa missään nimessä ollut kyse vain hevosurheilusta. Lapsille oli tarjolla mönkijäajelua reessä, napakelkkailua ja ikiomat keppihevoslähdöt. Hiukopalaksi sai ostaa makkaraa, lettuja, munkkeja, pullaa, karkkia, kahvia ja pillimehua. Sarkolan Facebook-ryhmästä tietoa lainatakseni: kaikki myytävät tuotteet katosivat katsojien suihin. Makkaraa 100kg, hernekeittoa 200l, lettuja paistettiin yli 60l ja kahviakin kului jokunen pannullinen.

Napakelkka testatttin kriittisten koeajajien taholta jo valmistelupäivänä


Reippaasti toista tuhatta henkeä Sarkolanlahden jäälle kerännyt ulkoilutapahtuma oli kuitenkin ennen kaikkea jälleen yksi osoitus kylän elinvoimaisuudesta ja kyvystä saada asioita tapahtumaan. Päivän fiilis oli huikea! Työksenikin tapahtumajärjestämisen kanssa paljon tekemisissä olevana tunsin hiukan kylmiä väreitä selkäpiissäni, kun tehtäviä ja vastuita alettiin jakaa ja tapahtumaa suunnitella reipas kuukausi ennen H-hetkeä.  Jäätilanteen kehitys oli tietysti yksi tärkeimmistä seikoista, joka vaati tiuhaa seurantaa eikä järjestelyjä voinut toki siitä syystä kovin varhain aloittaa. Siitä huolimatta kuukausi ja rapiat oli minusta melkoisen napakka aikataulu, mutta niin vain kylän puuhamiehet ja -naiset pistivät kasaan mahtavan spektaakkelin.

Tapahtuma ilahdutti monia. Ihan todella. Paitsi tapahtumassa, myös sen jälkimainingeista huokuu ilo, lämpö ja into.  Sarkolan Facebook-ryhmässä tarjolla on paljon kuvamateriaalia. Kommenteista on luettavissa myös järjestäjien puolelta onnellisuus siitä, että paikalle saapui aivan hirmuinen määrä ihmisiä. Myös Aamulehden toimittaja vieraili raveissa. Juttu luettavissa täällä.
Nokian uutisten juttu puolestaan löytyy täältä.
Sää suosi tapahtumaa ja ulkoilukansaa lämmitti kirkas kevätaurinko. Se innoitti myös kuvaajia. 
Esimerkiksi Juha Hartikaisen ottamia kuvia löytyy täältä.

Kaiken kaikkiaan onnistunut päivä. Ja kuten poikani asian kiteytti, "letut olivat tohi hyviä hiällä!"